Easy like Monday morning
Viikonloput ovat alkaneet tuntua pitkiltä ja suorastaan odotan maanantaiaamuja. Kuljen kouluun usein puolisoni kyydillä, jonka vuoksi saavun paikalle aina reippaasti ennen ensimmäisten oppituntien alkua. Kampus on hiljainen, joten nappaan odotellessani itselleni parhaan aamupalan - kahvia ja röökiä.
Hiimailen takapihan tupakkapaikalle ja nautin pimeän hiljaisista pakkasaamuista höyryävän kahvin ja savukkeen kera. Täysin yksin minun ei tarvitse aamujani kuitenkaan viettää, koska shortykin tuntuu olevan aamuihmisiä ja saapuu paikalle usein lähes samoihin aikoihin kuin minäkin. Takapiha on usein hiljainen ja saamme pitää kahden keskisen aamunavauksen rupattelemalla niitä näitä. Saan niin helvetisti virtaa tällaisista aamuorientaatioista, että usein koko päivä soljuu vaivatta eteenpäin.
Kuukausien kuluessa huomaan, että alan tunnistaa hänen tuoksunsa naulakoiden kohdilla aamuisin ennen muiden saapumista. Miten voi tunnistaa toisen tuoksun kaikkien tuoksujen joukosta? En minä sitä aiemmin syksyllä haistanut. Tiedän tuoksun perusteella, että hän on joko hakemassa kahvia tai röökillä, joten suuntaan aina jompaan kumpaan. Ja olen salaa järisyttävän pettynyt jos arvioin väärin ja menemme ristiin. Tuoksusta kuitenkin tiedän, että hän on paikalla. Ja sen, että tästäkin päivästä tulee hyvä päivä.
Jonkun ajan kuluttua en voi oikein kieltää enää itseltäni sitä tosiasiaa, että olen oikeasti ihastunut. Mutta sellainenhan on ihan luonnollista, ihmiset nyt vain sattuu joskus ihastumaan, eikä sen tarvitse tarkoittaa mitään. Tilannetta ehkä mutkistaa hieman se, että tunne taitaa olla molemminpuolinen. Mutta koska olemme järkeviä aikuisia ja tiedostamme vallitsevat olosuhteet, kumpikaan ei sano mitään. Olemme vain koulukavereita. Period. Sitäpaitsi, tämä on vain tunne, se menee aikanaan ohi.
Hyppytunteja. Useita peräkkäin, ja usein. Eikä minua harmita pätkääkään. Saan viettää tuntien väliin jäävät jaksot opiskelun ja paskanjauhannan merkeissä muiden kanssa. Useimmiten kahdestaan shortyn kanssa. Viime aikoina opiskelut ovat tosin tainneet jäädä vähän pienempään rooliin ja vietämme vapaatunnit käytävien päätyihin sijoitetuilla, 70-luvun keinonnahkasohvilla. Muiden katseilta piilossa, keskustellen kaikesta maan ja taivaan välillä.
Alan tuntea itseni rikolliseksi. Puhun hänen kanssaan enemmän kuin kotona. Mutta kanssakäyminen hänen kanssaan on jotain aivan käsittämätöntä, maagista suorastaan. Tunnen itseni kokonaiseksi ja eheäksi, vaikka oikeasti olen itseni kanssa aivan helvetin hukassa. En minä voi tällaisista asioista puhua puolisoni kanssa, ei me olla koskaan puhuttu näin syvällisesti. Arki kotona rullaa tasapaksun tappavaan tahtiin ruokakaupan, pikkulapsiarjen ja kotitöiden ympärillä. Ei meillä puhuta, meillä suoritetaan.
Tunnit kuluvat shortyn seurassa kuin siivillä. Ja vaikka olosuhteiden puitteissa tässä hieman harmaalla alueella liikutaankin, ei mielessäni ole edes käynyt, että ottaisin etäisyyttä. Olen sata kertaa parempi ihminen hänen kanssaan, ja aikuisiahan tässä molemmat ollaan. Suhde pidetään puhtaasti platonisella tasolla, koska niin on oikein lastani ja puolisoani kohtaan. Asiasta ei tarvitse edes keskustella, se on selvää meille molemmille. Minä olen aikanaan valintani tehnyt. 19 -vuotiaana. Vittu.
Itseäni kohtaan en ole tainnut valita oikein.