Epigenetiikka

Tuntuu, että olen kantanut mukanani koko elämäni aivan valtavan suurta kipua ja tuskaa, joka ei aina edes tunnu olevan omaani. Olen miettinytkin usein voiko edellisen sukupolven traumat siirtyä geenien mukana jälkeläisille. Ajatuksenahan se vaikuttaa täysin järjettömältä, kunnes törmään Hesarin artikkeliin:

FinnBrain on Turun yliopistossa vuonna 2010 aloitettu tutkimus, jonka tarkoituksena on selvittää sekä ympäristön että perimän vaikutusta lapsen kehitykseen ja terveyteen. Tutkijat rekrytoivat mukaan yli 4 000 perhettä, joiden äidit olivat 12. viikolla raskaana. Syntyneitä lapsia on seurattu tähän päivään asti, ja tullaan seuraamaan vielä monta vuotta. Heidän geenejään ja aivojaan tutkitaan, ja kasvua tarkkaillaan monin mittarein.

Yksi seurattavista tekijöistä on stressi, niin lapsen oma kuin vanhempien. On nimittäin mahdollista, että stressi vaikuttaa lapsen psykologiseen kehitykseen jopa ennen raskauden alkua. Puhutaan epigeneettisestä vaikutuksesta. Se tarkoittaa, että ihmisen traumaattiset kokemukset voivat siirtyä seuraavalle sukupolvelle tai jopa sukupolven yli niin, että esimerkiksi sota-ajan murheet vaikuttavat jälkikasvun geenien toimintaan.

Muutoksia --- on pystytty jo todentamaan rottakokeissa, mutta vielä ei ole varmuutta, miten stressi voi vaikuttaa epigeneettisesti ihmisessä. "Onko ihminen niin paljon monimutkaisempi olento, että vaikutus ei olisi meillä niin suuri tai ei toimisi ollenkaan, sitä emme vielä tiedä. Mutta on alustavasti huomattu, että siittiöissä on stressijälki, ja isän oman lapsuuden ajan stressi vaikuttaa hänen lapsensa aivojen valkean aineen kehitykseen."

Tiedän, että en siis varsinaisesti kanna edellisten polvien kokemuksia omissa tunteissani, mutta kannan niitä jollain tasolla kehossani kuitenkin. Tämän takia minun ei pitänyt koskaan tehdä lapsia. En koskaan halunnut siirtää tätä taakkaa kenenkään viattoman harteille, koska koin, että ei sitä olisi pitänyt minunkaan hauraille olkapäilleni asettaa. Toki tiedän, että minun tehtävänäni oli ollut korjata tämä kehityskulku ja tarjota korjaavia kokemuksia jälkipolville. Yritin kyllä, mutta en onnistunut. Koitin rohkaista ja kehua lastani, valaa itseluottamusta sanoin, mutta en osannut näyttää sitä esimerkillä. Menin ja lankesin esi-isieni ansaan. Minä en ollut riittävän vahva tässä maailmassa, minä en sopeutunut, enkä osannut korjata itseäni saati tarjota työkaluja tuleville polville. Olen kyllä jotenkin aina sisimmässäni tiennyt, että mitä minun pitäisi tehdä, en vain koskaan saanut selville keinoa miten. Jäin pyörimään loputtomalta tuntuvaan suppaan, josta en päässyt missään vaiheessa ylös.

Samassa artikkelissa puhutaan voikukkalapsista, joilla tarkoitetaan niitä lapsia, jotka ovat joutuneet kokemaan poikkeuksellisia, suorastaan epäinhimillisiä kohtaloita, mutta säilyttävät silti toimintakykynsä. He ovat sitkeitä ja pärjäävät epäedullisissa tai suorastaan vihamielisissä olosuhteissa. Kuten voikukat. Olen kuullut tämän termin aiemminkin kuunnellessani podcastia, jossa sivuttiin Romanian pahamaineisia lastenkoteja takavuosikymmeninä. Tajuan, että minä en todellakaan ole voikukkalapsi, vaikka niin kovasti haluaisin. Kyseisessä ohjelmassa puhuttiin myös hauraista orkidealapsista, jotka tarvitsevat oikeanlaisen kasvuympäristön kukoistaakseen.

Orkidealapset vaativat kasvattajiltaan paljon, mutta oikealla tuella ja ohjauksella heidät saa puhkeamaan kukkaan. Jos orkideat jätetään selviytymään yksin, vastoinkäymiset voivat merkitä heille terveyshaittoja ja pahimmassa tapauksessa suistaa heidät kasautuviin ongelmiin. Kyse ei ole heikkoudesta ja vahvuudesta vaan temperamenttieroista ja fyysisistä reaktioista stressiin, joihin lapsi itse ei voi vaikuttaa.

Toivon, että oma lapseni on enemmän voikukka, kuin orkidea. Haluaisin, että hän voisi kukoistaa missä vaan.