Heippalappu

Mittani tuli joitain kuukausia sitten lopullisesti täyteen. Koin töissä jatkuvaa yksinäisyyttä, merkityksettömyyttä ja osaamiseni näivettymistä. Tehtävänkuvaani kavennettiin jatkuvasti siirtämällä hallussani olleita palikoita niille, jotka saavat siitä oikeasti palkkaa. Ei sinänsä pitäisi vinkua, mutta kun pidin niistä tehtävistä. Koin, että tein ne hyvin ja osasin ne. Helvetti, itsehän niitä olin alkuun kehittämässäkin! Olin tiedostanut jo pidemmän aikaa, että etenemiseni haasteellisempiin tehtäviin tässä firmassa on torpattu pelkän pärstäkertoimeni perusteella, enkä voisi vaikuttaa siihen vaikka opiskelisin maailmansivun. Tietysti koulutustaustani ja työkokemukseni puute toimialan käytännöntyöstä on luontaisesti estävä tekijä, mutta minulla olisi ollut kyllä kykyjä vaativampiin tehtäviin organisaation sisällä, jos osaamistani olisi vain haluttu hyödyntää. Ei haluttu.

Tehtailin kuukausitolkulla liukuhihnalta hakemuksia ja lopulta sain B-luokan tarjouksen, johon päätin riskeistä huolimatta tarttua. Ajattelin, että olenhan niin saatanan nopea, näppärä ja muutenkin aivan vitun mahtava, että osaamiseni kyllä huomataan ja pääsen sitä seuraavassa paikassa kehittämään.

Olin jo vaikka kuinka kauan piipittänyt nykyistä työpaikkani koskevista lukuisista ongelmista useiden eri henkilöstön edustajien kanssa. Samoista asioista tuntuivat muutkin kärsivän, mutta kukaan ei uskaltanut vallitsevan pelon ilmapiirin vuoksi nostaa kissaa pöydälle. Päätin idioottimaisen tyhmänrohkeuden puuskassani tarttua härkää sarvista ja läväyttää oman kokemukseni tiskiin koko henkilöstön ihmeteltäväksi. Olkaa hyvät arvon kollegat, peli on nyt avattu, voitte jatkaa tästä! Ja niin lykkään toiseksi viimeisenä työpäivänä firman intraan perinteistä poikkeavan jäähyväiskirjeen:

Aiemmista palopuheistani poiketen, järjestinkin nyt ainoastaan yhden naisen ulosmarssin, ja siirryn siis toisen työnantajan palvelukseen. Viimeinen työpäiväni on huomenna.

Kerron avoimesti, että hakeutumiseni muihin tehtäviin johtuu ensisijaisesti epäreiluksi kokemastani kohtelusta, negatiivisesta työilmapiiristä ja toiminnan kehittämisen esteistä. Nimeni näkyvyyttä yhteystiedoissa on erikseen rajoitettu, samoin tiloissa liikkumistani, varsin ontuvilla perusteilla.

Taloon tullessani otin uuden tehtävän innolla vastaan. Koin, että minulla voisi olla oma pieni osani tärkeässä järjestelmässä, vaikka suuria sankaritekoja en ilmiselvästi tulisikaan itse koskaan tekemään. Harhaiset kuvitelmani ammuttiin kyllä varsin nopeasti alas ja sihteerille osoitettiin oma paikkansa bunkkerin nurkassa.

Olen harmistunut ja surullinen. Talo on ammattitaitoisia ja ihania ihmisiä täynnä, mutta nykyinen työilmapiiri yhdistettynä yhä niukentuviin resursseihin lyö kiilaa henkilöstöryhmien väliin. Henkilöstön välistä kanssakäymistä rajoitetaan mitä kekseliäimmillä perusteilla ja kehitysideat koetaan herkästi arvosteluna. Vallalla on toimintakulttuuri, jossa tärkeintä on olla oikeassa ja "voittaa vastapuoli" – vaikka päämäärän kustannuksella. Ratkaisevaa tuntuu usein olevan myös se, kuka asian tuo esille. Ei niinkään se, mitä sanotaan. ​

Toivon hartaasti, että seuraavat työntekijät saadaan sitoutettua organisaatioon. Ei liene kustannustehokasta aloittaa perehdytysprosesseja aina vuoden välein uudestaan. Tarpeettomalla vallan näyttämisellä ja käyttämisellä se ei kuitenkaan onnistu. Henkilöstö ja sen osaaminen tulisi nähdä voimavarana, ei auktoriteetin uhkana. Toivoisin arvostusta kollegoilleni ja heidän ammattitaidolleen. Henkilöstön osaaminen ei kulje ihan käsikädessä tehtävien vaati-luokitusten kanssa, ainakaan tässä talossa.

Tämän kaiken vuodatettuani, nostan​​ kyllä myös oman käteni pystyyn virheen merkiksi – täydellistä suoritusta en tehnyt minäkään. Lohdutukseksenne todettakoon, että minulla on maaginen kyky ruoskia itseni vereslihalle kaikista tekemistäni virheistä ihan ilman teidänkin apuanne. Rangaistukseni tulee olemaan siis kauhea, beyond your comprehension.

Olen varsin tietoinen, että saan vielä pääni vadille kaikesta yllä kirjoittamastani. Nurkan takana väijyvistä ongelmista huolimatta seison sanojeni takana. Tuntuu, että samoja asioita käsitellään käytäväkeskusteluissa, mutta kukaan ei seuraamusten pelossa uskalla nostaa niitä esille. Olen kyllästynyt mentaliteettiin, jossa levitellään käsiä ja voivotellaan, että asioille "ei nyt vaan mahda mitään". Aina voi vaikuttaa – jos ei muuten, niin lähtemällä.

Pitäisitte parempaa huolta toisistanne.

Reunalla tunnustan
ei ollut järkeä
Vain vapaus valita
kahdesta pahasta
Pienempi raskas tie

Julkaisusta taitaa mennä noin 10 minuuttia, kun saan jo ensimmäisen viestin. Rohkeuttani kiitellään ja toimintaani kehutaan. Saan pitkin päivää viestejä ja puheluita, joissa sanomani sisältöä kompataan tai kokemiani epäkohtia halutaan selvittää ja ruotia tarkemmin. Aikaansaamani kuhinan perusteella tuntuu, että tein oikein, vaikka ymmärsin toki itsekin, että takaisin ei varmasti tämän jälkeen olisi enää tulemista. Toivoin vain hartaasti, että peliliikkeestäni olisi jotain apua ja asioista alettaisiin vihdoin keskustelemaan oikeasti ja epäkohtiin saataisiin muutosta. Olin jo pidemmän aikaa turhautunut siihen, että paskaa yritetään tässä firmassa väittää kullaksi heittämällä siihen glitter-liimaa päälle. Vittu miten perseestä. Eihän mikään koskaan muutu, jos asioista ei puhuta suoraan ja ongelmat lakaistaan maton alle. Tilanne ei voi muuttua paremmaksi, jos leikitään että kaikki on hyvin, hymyillään keinotekoisesti ja taputellaan selkään, jotta saadaan oma ego kiillotettua. Jumalauta, aikuiset ihmiset...

Kuulen jälkikäteen, että "norsunluutornin väki" on käynyt erikseen jututtamassa kaikki talon nurkat, ja sanomassa, että mitään julkituomastani ei kannata uskoa, koska akka on ihan hullu. Niimpä. Ei sinänsä, ei tuo jälkimmäinen väite täysin tuulesta temmattu ole, en minä ole ehkä ihan normaali, mutta ei se vähennä sitä tosiasiaa, että esimieheni oikeasti erikseen kielsi minua varaamasta tiettyä neukkaria, koska se sijaitsi toisen henkilöstöryhmän tiloissa, tai sitä, etten saanut käyttää talon kuntosalia, jos oli riskinä, että siellä oli lisäkseni muita ihmisiä (ts. miehiä).

Joitain viikkoja takaperin minulle juorutaan, että julkisesta tunteenpurkauksestani on käyty erillistä keskustelua ihan virallisissa asiayhteyksissä. Tuolloin asian käsittelyn lopputuloksena kuitenkin kirjattiin, että "jatkossa tulee tunnistaa paremmin työntekijät, jotka tarvitsevat työssään erityistä tukea". Että näin. Koska olin ollut aiemmin työuupumuksen takia saikulla, tämäkin hyvää tarkoittanut peliliikkeeni saatiin sujuvasti mitätöityä ja minulle saatiin se hullun leima ihan myös viralliseen dokumenttiin.

Voi vittu. No good deed goes unpunished! Vihkoon meni saatana tämäkin. Minun ei varmaan pitäisi edes yrittää pelata poliittista peliä, koska en näillä vajailla autistin aivoillani osaa sitä tehdä. Jään aina tappiolle, vaikka tarkoitusperäni naiivin hyväntahtoiset ovatkin. Otin siis turpaan tässäkin matsissa.