Kaikki kääntyy vielä parhain päin

Olen viikkotolkulla pakannut ja puunannut, roudannut ja raahannut pahvilaatikoita ynnä muita nyssäköitä nykyisen ja tulevan kotini väliä. Yksin. Olen pakannut 20 vuotta vanhan Hiivattini täyteen kymmeniä kertoja ja purkanut kuormat mustan kalseissa marraskuun illoissa yrittäessäni rakentaa taas tulevaa elämääni hetkeä aiemmin romahtaneen korttitalon raunioissa.

Minua vituttaa, väsyttää ja kyllästyttää. Miksi minä saan tehdä tämän kaiken aina yksin, en vittu jaksa enää. Haluan apua. En välttämättä puolisoa, ihan vain jonkun toisen ihmisen nyt tähän näin, kevyesti kantamaan kuormaani ihan edes hetkeksi. Haluan seuraa, haluan ystäviä. Mutta kaikilla pyörii se oma arkiralli lasten harrastusten ja kaiken maailman vaatimusten täyttämisessä niin, ettei tähän hätään käsipareja mistään löydä. On siis nieltävä vaan taas kaikki, vedettävä vitutuspäissään henkeä filtterin läpi ja puskettava väkisin vain omin hartiavoimin.

Olen taas tuttuun tapaan käsitellyt turhautumistani vitutustupakoinnilla. Ostanut askin, polttanut siitä viisi, heittänyt sen taloyhtiön roskikseen ja käynyt yön pimeinä tunteina dyykkaamassa sen sieltä kun en osaa taas käsitellä tunteitani. Ei vittu miten alas sitä voi ihminen riippuvuuttaan vajota. Oikeasti, minkälainen vitun luuseri käy dyykkaamassa oman roskiksensa?

Parisen viikkoa kestänyt yhden naisen edestakainen karavaani saa vihdoin päätöksenä marraskuun alkupuoliskolla ja muuttolaatikkokaaos on enää yhdessä paikassa. Saan vihdoin alkaa purkaa tavaroitani täällä ja alkaa rakentaa uutta, vaikka olosuhteet eivät nyt olekaan mitenkään yltiöpäisen positiiviset. Uusi koti on huomattavasti hauraammassa hapessa kuin edellinen ja vaikka toisaalta on lohduttavaa, että se on samankaltainen kuin edellinen, luo se päivittäin muistutuksen siitä, mistä jouduin väkisin luopumaan. Kaksiteräinen miekka.

Arki alkaa päivä kerrallaan palata takaisin tuttuihin uomiinsa ja olen päättänyt jälleen kerran tumpata vitutusröökini lopullisesti iltalenkkini päätteeksi. Saksin jäljellä olevan askin jäännöksen "sen viimeisen savukkeen" päätteeksi ja nakkaan silpun roskikseen. Nappaan typyn kainalooni perjantain saunavuoroon ja lämmin löyly tuntuu laskevan stressitasojani pitkästä aikaa kunnolla. Huokaisen syvään ja pyydän lapseltani viimeisiä viikkoja anteeksi. Olen ollut varsinainen hermokimppu, enkä ole varmasti ollut mitenkään mukavaa seuraa. Sanon, että kyllä tämä tästä. Nyt oli vain hieman hankala elämän vaihe. "Kaikki kääntyy vielä parhain päin, olen siitä varma." Sen on vain pakko...