Kalmankammio

Aloitan työt uskomattomalla tarmolla uudessa työpaikassani. Olen niin innoissani, koska koen, että pääsen vihdoin tekemään jotain tärkeää ja merkityksellistä ja työympäristö on vielä sellainen, että minäkin ehkä viihdyn. Miesvaltainen toimiala, jossa pääsen naureskelemaan "jätkien kesken" pilluvitseille ilman pelkoa, että kukaan vetää hernettä kitusiinsa. Vittu miten siistiä, tästä olen aina haaveillut! Ja ehkä mahdollisesti heittämään kevyttä ja merkityksetöntä flirttiäkin välillä.

Ensimmäisenä työpäivänä käy ilmi, että minulle ei ole työpistettä, ei edes työkonetta. "Okei…. Hieman ihmeellistä, mutta näitähän sattuu. Aina ei kaikki mene niinkuin strömssössä". Mutta ei se haittaa, lähimmät kollegani kun ottavat minut ilolla vastaan ja kaikki muutkin työtoverini vaikuttavat todella mukavilta. Eläkeikää lähestyvä naispuolinen kollegani ottaa minut hellään huomaansa ja vastaa pääsääntöisesti perehdytyksestäni toimenkuvani pariin. Hän on todella mukava ja lämminhenkinen, ja tunnen oloni todella tervetulleeksi.

Tulen tehtävässäni toimimaan tiiviissä yhteistyössä suunnittelijan kanssa, joka vaikuttaa myös äärettömän mukavalta ja hauskalta tyypiltä. Nyt. Nyt minä olen löytänyt paikkani maailmassa! Pääsen tekemään töitä mielenkiintoisella toimialalla, järjestelemään tapahtumia, ja sen myötä näkemään ja kokemaan monenlaista. Olemaan osa jotain merkityksellistä. Olen todella onnellinen.

Parin viikon kuluessa alkaa näyttää siltä, että organisaatio ei toimi kovin nopeasti. Joudun edelleen työskentelemään väistötiloissa toisten jaloissa, koska työhuoneeni ei vieläkään ole valmis. Seuraan rakennusprojektia käytävän toiselta puolelta ja huomaan, että pöytien kasaamisen jälkeen joku alkaa vetää kaiken peittävää maitolasiteippiä huoneen käytävänpuoleiseen lasiseinään. "Mitä hittoa? Meinaako ne vetää koko helvetin seinän tuolla teipillä? Sehän eristää koko työtilan kaikista muista" Lopputuloksena tosiaan on, että koko saatanan ikkuna käytävän puolelle peitetään teipillä siten, että ainoastaan oveen jätetään kolme viiden sentin levyistä "kurkistusaukkoa", joista mahdollisesti näkee ihmisten olkapäät heidän kulkiessaan ohi. No onpa ihan vitun siistiä… Muutoin työhuone muistuttaakin bunkkeria, koska seinät ovat harmaata betonia ilman mitään eristeitä, tai koristeita. Pääsen vihdoin siirtymään omaan tilaan, vaikka kyllä on nyt tunnustettava, että eihän tämä nyt erityisen viihtyisä ole… Ehkä tähän ajan kanssa saa jotain kehitystä.

Pari miespuolista työtoveria tulee ihastelemaan lopputulosta. "Tämähän on ihan hirveä! Eihän kukaan voi työskennellä tällaisissa olosuhteissa. Jumalauta, tämä on kuin kalmankammio! Paikka saa kenet tahansa hautomaan itsemurhaa." Minua naurattaa, koska kommentti on niin kuvaava. Lohdullista, etten ole ajatusteni kanssa yksin. Yritän sovitella ja sanoa, että ehkä tästä ajan kanssa saa vielä hyvän tehtyä. Elän vielä tässä vaiheessa optimismiharhassa ja ajattelen, että minulla on mahdollista vaikuttaa firmassa johonkin omalla aurinkoisella ja hauskalla olemuksellani. Ei se haittaa vaikka kaikki ei olekaan nyt täydellistä.