Kasautumisvaikutus

"Kaikesta selviää kyllä". Klassinen lohdutukseen tarkoitettu klisee, johon sisältyy tulevaisuutta kohti orientoiva viesti. Kaikenlaisista asioista selviää kyllä. Mutta mitä sitten kun kuorma kasvaa liian suureksi? Kun sitä ryönää vain yksinkertaisesti kasaantuu liikaa eikä painon alta enää pääse ylös?

Uskon todellakin vakaasti, että kaikesta selviää kyllä, silloin kun a) kaikkea ei tarvitse kantaa yksin ja b) paska ei kasaannu yhtäjaksoisesti, tauotta, vuosikausien ajan. Kun helpotuksen ja kevennyksen hetkiä ei vuosikausiin tule, paineventtiili ei anna yhtään periksi eikä kukaan lapioi sitä kuonaa kanssasi, kasvaa vyyhti mahdottomaksi selvittää. Käytän termiä kasautumisvaikutus.

Oma polkuni ojan pohjalle on kulkenut jotakuinkin seuraavaa reittiä:

1. Sain paskat geenit. Suvussa esiintyy vakavia mielenterveyden häiriöitä ja riippuvuussairauksia. Näiden pohja on usein genetiikassa, mutta niiden seuraukset voivat sitten vastavuoroisesti aiheuttaa jälkipolville tunne-elämän vajetta ja traumatisoitumista. Itselläni tunnistan piireitä ADHD:stä, epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, autismista ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toisen vanhempani kohdalla voidaan varmaan puhua jopa PTSD:tä, vaikka enhän minä vakavuusastetta voi tietää. Mistään häntä vaivanneista tapahtumista kun ei koskaan puhuttu.

2. Turvattomuus ja tunnetaitojen puute. Lapsuudessa oli kyllä perustarpeet tyydytetty - ruokaa, suojaa, lämpöä, vaatetta. Tunne puolella en kuitenkaan muista saaneeni juuri turvaa tai tukea. Vaikeiden tai hankalien tunteiden kanssa minut heitettiin yksin omiin oloihini selviytymään pienestä pitäen eikä tukea oman tahdon kehittymiselle juuri tullut. Hankalia tilanteita hyviteltiin sitten kaikessa hiljaisuudessa sokerilla, koska ruoka on rakkautta... Malli jonka sain oli aika karmaiseva. Opin skannaamaan ympäristöäni jatkuvasti ja tarkkailemaan siinä tapahtuvia muutoksia voidakseni varautua kaaokseen. Herkistyin negatiiviselle viestinnälle, enkä oppinut kiinnittämään koskaan mitään huomiota positiiviselle palautteelle. Eihän minun tarvinnut - ei se ollut uhka. Tarpeettomat viestit kannatti ohittaa, jotta voisi olla varuillaan seuraavaa räjähdystä varten.

3. Hylätyksi tulemisesta johtuva "trauma" sai minut kiintymään ristiriitaisesti ja toimimaan samalla tavalla myös kaikissa aikuisuuden ihmissuhteissani. Heittäydyin varsin nopeasti tunteideni vietäväksi, avauduin ja luotin liian nopeasti toiseen, mutta kuitenkin jollain lailla pidin toista pienen välimatkan päässä, jotten tulisi jätetyksi. Toisaalta alistuin toisen tahtoon ja tein kaiken mitä käskettiin. Herkästi myös ajauduin suhteisiin ihmisten kanssa, jotka eivät olleet oikeasti saavutettavissa. Ja näin kävi toistuvasti. Kerta toisensa jälkeen poimin itselleni sieltä massan joukosta sen, joka varmasti satuttaisi minua ja saisi minut tuntemaan itseni arvottomaksi. Se oli kuitenkin niin tuttua. Näitä tuli liikaa, kaava toisti itseään ja joka ikinen kerta löysin itseni hyväksikäytettynä lumppuna katuojasta. Se tappoi toivoni paremmasta huomisesta.

4. Uhriutuminen. Muistan hyvin vahvasti äidin tavan aina hiljentyä isän huutaessa ja vastaavasti haukkua itseään tyhmäksi, osaamattomaksi ja kykenemättömäksi kaikissa sopivissa käänteissä. Tällaisen dynamiikan keskellä opin, että minun pitää alistua, eikä minulla ole valtaa mihinkään. Uhriuduin. "Aina kaikki muut päättää ja käskee, minun pitää vaan hyväksyä ja sopeutua". Ymmärsin toki jossain vaiheessa aikuisuutta, että ihan kaikki tekemäni päätökset ovat omissa käsissäni ja uhrinaamarin taakse piiloutuminen on perseestä. Kriisien keskellä aloin kuitenkin käyttäytymään vanhalla tutulla tavalla, koska on se vaan saatana niin selkärangassa...

5. Itsetuhoinen käyttäytyminen ja riippuvuudet. Minulla on addiktin aivot. Tämä tulee osin perimästä, suurimmalta osin opituista käyttäytymismalleista. Olen ollut addiktoitunut lähes kaikkeen mahdolliseen elämäni aikana. Sokeriin, ruokaan, alkoholiin, huomioon, seksiin ja ennen kaikkea siihen tupakkaan. Koen kyllä, että tuo huomio on tullut hyvänä kakkosena. Siinä vaiheessa kun ruma ankanpoikanen ei enää jossain vaiheessa ollutkaan ihan niin ruma kuin aiemmin, vastakkaiselta sukupuolelta saatu huomio oli huumaavaa. Tulin vihdoin nähdyksi! Ei ollut mitään sen tunteen voittanutta. Valitettavasti olin jo pitkällä aikuisuudessa ennen kuin ymmärsin, että enhän minä silti tullut todellisuudessa nähdyksi. Minusta nähtiin tissit ja perse ja minä menin ja palkitsin tuon huomion avaamalla haarani. Näin jälkikäteen todettuna ei varsinaisesti mikään win-win -situation... Lapsuudessa ja nuoruudessa hankalat tunteet paikattiin syömisellä. Teini-iässä viiltelyllä, satunnaisella ryypiskelyllä, aikuisuudessa hieman rankemmalla ryypiskelyllä, ketjupolttamisella ja nipulla tyhjänpäiväisiä irtosuhteita. Ei näistä käteen ole kovin hirveästi jäänyt.

Omalla kohdallani on vaikea sanoa, että mikä oli tuo lopullinen piste, kun painolasti oli kasvanut liian suureksi, enkä saanut koneen nokkaa enää syöksykierteestä oikaistua. Voi olla, että se hetki on oikeasti ollut jo vuosia sitten, enkä ole ollut siitä lainkaan tietoinen. Että juna on ajanut pois raiteltaan jo kauan ennen kuin olen edes huomannut.

Sen huomasin tässä matkani varrella, että valitettavasti keho muistaa kaiken sen, minkä mieli on jo unohtanut. Kroppa muistaa kaikki ne kerrat, kun sitä on satutettu ja tuhottu, joko oman itsesi tai jonkun toisen toimesta. Ja sitä taakkaa ei saa pois koskaan, sitä voi ainoastaan hoitaa, jos siihen havahtuu ajoissa. En halua sanoa, että "kehosi on temppelisi", koska nykymaailmassa kiiltävään pintaan painottuva arvostus saa ajattelemaan, että sitä tulisi palvoa. Kehosi on kotisi ja ilman sitä sinulla ei ole mitään. Siitä täytyy pitää huolta, ja sitä pitää arvostaa sen vaatimalla tavalla. Valitettavasti sisäistin asian itse liian myöhään. Vasta siinä vaiheessa, kun olin jo tehnyt kodistani haurastuvan, pian sortuvan raunion.

Tänään on muuten itsemurhien ehkäisypäivä. Ja minä olen löytänyt täydellisen keinon poistua täältä. Ei kipua, ei hengenahdistusta, ei väkivaltaista loppua, eikä liikaa sotkua. Päivää en tosin ole vielä päättänyt. Mutta varmaan ennen vuoden loppua.