Kodittomuudesta

Mietin paljon perhettä. Sitä, kuinka en koskaan tuntunut sopivani omaani, enkä kokenut perinteisen perhe-elämän olevan tarkoitettu minua varten. Ei minun koskaan pitänyt tehdä lapsia tai mennä naimisiin. Jotenkin tiedostin, että minulla riitäisi aivan tarpeeksi työmaata itseni ja oman pääni kanssa, eikä siitä olisi ollut ammennettavaksi kenellekään muulle elämän perustaksi. Tästä syystä minun oli päästettävä irti siitä kaikkein kauneimmasta. Tein virheen jo kertaalleen, eikä sitä olisi tarvetta missään mielessä toistaa.

Haaveilin joskus löytäväni jostain hieman erilaisen perheen. Sellaisen ei-perinteisen, jossa on keskituloiset, keskinkertaiset vanhemmat, 2½ lasta ja omakotitalo kesämökkeineen. Haaveilin löytäväni perheeni samanhenkisistä ihmisistä, yhteisöstä, jossa jokainen olisi saanut olla oma viallinen itsensä ja tullut silti hyväksytyksi. Sellainen valuvikaisten ja tunnevammaisten yhteenliittymä, jossa sokea taluttaa sujuvasti rampaa, ja kaikki on onnettoman-onnellisia omine vajaavuuksineen. Ymmärrän toki, että haaveeni on aika idealistinen ja realismi olisi varmasti tässäkin skenaariossa ollut jotain ihan muuta. Koska ihmiset taitaa aina ja kaikkialla olla aika itsekeskeisiä kyrpiä.

Haaveilin siitä, että saisin tuntea kuuluvani johonkin ja olevani osa jotakin itseäni tärkemäpää ja merkityksellisempää. Että olisin saanut kokea erilaisia asioita, seikkailuja ja tapahtumia ja jakaa ne joidenkin toisten kanssa. Jotenkin ajattelin, että kotini löytyy jostain muualta, kuin kylmästä pohjolasta. Suunnittelin, että vedän repun selkääni ja vaellan niin pitkään ja kauas, kuin on tarpeen, kunnes löydän etsimäni. Että tietäisin kyllä, kun se oma kiintopisteeni jostain löytyy. Lähtemättä jäi, koska kiinnitin itseni paikoilleni toisten toiveet ja haaveet täyttääkseni. Että olisin lopulta hyväksytty silloin, kun toimisin niin kuin minulta odotetaan. Päädyin toimimaan lapsuudenkotini mallinmukaisesti ja lopputulos on kannaltani karmea.

Ajattelin joskus, että voin kyllä odottaa. Että vuoroni tulee kyllä, kun maltan kärsivällisesti, mutta eihän se niin mennyt. Siinä vaiheessa, kun minulla oli lopulta rohkeutta toimia, olikin jo liian myöhäistä. Maailma oli muuttunut ympärilläni, minä rappeutunut ja vanhentunut, eivätkä asiat enää olleetkaan mahdollisia, vaikka niin kuvittelin. Jäin loppuun asti kodittomaksi.