...kommer min kropp att ruttna
Tunnen pitkästä aikaa olevani kotona.
Hänen seurassaan mieleni ja kehoni on seesteisessä rauhallisuuden tilassa ja uskon taas tulevaisuuteen. En ole kokenut tällaista rauhaa suorastaan tuskallisen pitkään aikaan. Harhainen hyvänolon tunteeni kestää kaikkinensa lopulta noin neljä viikkoa.
Kunnes tulee se päivä, kun viestiini ei enää vastatakaan. Aikani odoteltuani kysyn tulenko koskaan mitään vastausta mihinkään enää saamaan. Vaikka jonkinlaisen vajavaisen selityksen saankin, hiljaiselo alkaa uudestaan. "Haluan ja aion vastata sinulle kyllä, mutta nyt on niin kiire, etten ehdi." Jännästi myös seuraavat viikot ja kuukaudet ovat niin kiireisiä, etten saa kaipaamaani ruumiinavausta siitä mitä tein väärin. Olen todellakin niin arvoton, etten ole ansainnut edes huonoa valhetta siitä, miksi minut voidaan taas hylätä ja heittää käytettynä ihmisroskana romukoppaan. Mikään ei siis muuttunut kuitenkaan.
Juhannuksen seutuun mitättömyyden ja merkityksettömyyden tunteeni ovat taas saaneet minusta niskalenkkiotteen. Festareille kuokkavieraaksi mukaan tunkeminen yli-ikäisenä tätinä ei ole tässä mielentilassa erityisen hyvä idea, mutta menen silti. Kun tuli luvattua ja mökkivuokrakin maksettua. Takapihan paljussa viinilasi kädessä lilluessani, pummin seurueen jäseniltä taas savukkeita pitkin iltaa ja lakkaan välittämästä mistään.
En tässä elämäntilanteessa oikein koe hengenheimolaisuutta bileporukan jäsenistön kanssa. Seitinohuet kännit vedettyäni päätän aamuyön pikkutunteina poistua paikalta heti ajokunnon saavutettuani. Ihmisen pitäisi oikeasti ymmärtää löytää paikkansa maailmasta ikäkauteensa sopivasti. Minä olen ollut tässä suhteessa aina väärässä paikassa väärään aikaan. 34 vuotta. Se on liian pitkä aika tuntea niin.
Syksyn tullessa kaivelen jostain itsetuntoni riekaleita. Minä haluan saada sanottua kaiken mitä itseltäni sanomatta jäi, koska en tunne saavani rauhaa muutoin. Tilaan divarista kirjan, josta myös itseltäni löytyy kopio kirjahyllystä. Puhun sitä henkilökohtaisena raamattunani, vaikka uskonnollisesta teoksesta ei olekaan millään lailla kysymys. Opus sai minut aikanaan hetkellisesti toteuttamaan omia tavoitteitani ja lopettamaan toisten mielipiteiden mukaan elämisen. Sisältö vastaa myös lapsellisen humanistisia arvojani, joille en enää nykymaailmasta tunnu löytävän muualta vastetta. En vain tiedä miksi en ole tiukalla hetkellä henkisen hyvinvoinnin lähteeseeni tukeutunut enää pitkään aikaan... Varmaan pitäisi.
Kirjoitan. Ensin ihan wanhan maailman malliin kynällä ja paperilla, kunnes tajuan tekstiä tulevan sen verran paljon, että käsialani muuttuu väsymisen seurauksena epäselväksi. Tekstiä taitaa loppupeleissä syntyä kahden arkin verran, joka yksipuoliseen lopputilitykseen on verrattain paljon. Wau. Ilmeisesti aika paljon oli minulla jäänyt asiaa hampaankoloon. Tai ehkä olen vain niin vitun säälittävä, että minun pitää saada purkaa itkuvirteeni myös tilanteeseen sisältymättömiä valituksia. Kopioin tekstin muokattuna sähköiseen muotoon ja päätän tulostaa sen laittomasti työpaikalla. Moinen toimintahan ei oikeasti olisi sallittua, mutta kaikkihan sitä harrastaa.
Pakkaan kirjeen sekä kopion raamatustani varta vasten ostamaani postituspussiin. Lähetyksen seurannalla. Näin pitkälle sitä olen näköjään valmis menemään. Kohdennan lähetykseni över-räddaren kakkoskotiin. Tietämättömänä paketin lopullisesta avaajasta arvioin tämän kohteen olevan muita vaihtoehtoja turvallisempi ja sisältävän suuremman todennäköisyyden sille, että paketti löytää perille osoitekortissa tarkoitetulle vastaanottajalle. Viiden päivän kuluttua seurannassa on kuittaus vastaanottamisesta. Koska minkäänlaista reagointia minulle asti ei tule, tulkitsen, että oikea vastaanottaja on sen saanut. Ja todennäköisesti hävittänyt samoin tein.
Toivon tämän tempaukseni myötä saavani rauhan myös itselleni.