"Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos elämä on täyttä kärsimystä, ei siinä ole mitään mieltä"

Luen tekstin paikallislehdestä, jossa sisältösivun yläosassa on siteerattu julkkispoliisia. Naurahdan sille kevyesti ääneen. Niimpä. Ajattelen nimittäin itse aivan samoin. Jos elämä on yhtäjaksoisesti pelkkää kipua ja kärsimystä, merkityksettömyyttä ja yksinäisyyttä, ei siinä silloin ole mitään mieltä. Olen tarponut tässä suossa kohta neljä vuotta lähes tauotta, muutamia kevyempiä hetkiä lukuunottamatta. Nuo hetket eivät tosin ole tainneet olla kovin todellisia, eikä varsinaisesti kevyitäkään sanan kirjaimellisessä merkityksessä. Vähemmän toivottomia lienee oikeampi kuvaus.

Kuuntelin noin kuukausi sitten podcast -sarjaa onnellisuudesta. Siitä mikä meidät saa onnelliseksi ja vastaavasti onnettomaksi. Mieleeni jäi kummittelemaan Frank Martelan yksinkertaistama vastaus, jota hän kertoman mukaan viljelee elämän tarkoitusta yönpikkutunneilla kyseleville känniurpoille (my words, not his). "Elämän tarkoitus on se, että tekee itsensä merkitykselliseksi muille". Että olisi merkityksellinen muille. Ymmärrän suurimman kipupisteeni liittyvän juuri tähän. Olen täysin näkymätön omassa elinympäristössäni ja tuntuu, että vaikka kuinka yritän, en tule nähdyksi, kuulluksi tai ymmärretyksi. Sosiaalisissa kontakteissani tulen toistuvasti vain hyväksikäytetyksi. Olen tunne-elämältäni niin pahasti vammautunut luuseri, että ainoastaan hyväksikäyttäjät ja hullut sadistit onnistuvat poimimaan minut massan joukosta. Olen helppo saalis, koska viallisuuteni ja heikkouteni huokuvat kilometrien päähän. En jaksa enää.

Olen jo tämän ikäinen, että uralla eteneminen olisi tapahtunut, jos olisi tapahtuakseen. Viime aikaiset peliliikkeeni ovat saaneet aikaan vain taantumista, ei kehittymistä, jonka vuoksi tajuan pelini olevan jo pelattu. Toki voisin olla suorittavassa työssä lopun ikääni saaden palkkaa, jolla säilyy hengissä, mutta joka ei mahdollista elossa olemista. Ei siinä ole mitään mieltä, että toimit näkymättömänä ihmisrobottina toistaen samoja rutiineja päivästä toiseen kolkossa betoniyksiössä ilman sosiaalisia kontakteja. Onnistuin vain tekemään väärän valinnan ja se kostautui.

Kun hengenahdistus ja veren tulo muine outoine oireineen lisääntyy päivä päivältä, olen vakuuttunut siitä, että terveydentilassani on jotakin vakavasti pielessä. Pyörittelen päässäni tauotta mahdollisia vaihtoehtoja, skenaarioita ja lopputuloksia. Päädyn joka kerta kuitenkin samaan vaihtoehtoon, jossa kieltäydyn kaikista hoidoista. Miksi pitäisin itseäni hengissä, kun olemassaoloni on jatkuvaa psyykkistä ja enenevässä määrin myös fyysistä kipua. Elämäni ei ole merkityksellistä a) kenellekään muulle b) itselleni, jonka vuoksi en näe mitään syytä jatkaa vähäisten luonnonvarojen tuhlaamista tässä ruhossa. Minulla oli joskus naiivi lapsenusko siihen, että voisin omalla toiminnallani vaikuttaa johonkin ja tehdä edes jollekulle maailmasta vähän paremman paikan elää. Tällä tietoteknis-yhteiskunnallisella kehityskululla tajuan ominaisuuksieni olevan nyt ja tulevaisuudessa pelkästään haitaksi. Typerillä pseudohumanisteilla ei ole sijaa tulevaisuudessa, koska herkkys muiden ihmisten viesteille ja tunteille ovat vain heikkouksia, joille ei ole mitään käyttöä.

Odotan ensi viikon tutkimuksia ja sitä seuraavalla viikolla tulevia tuloksia. Haluan vain tietää mistä on kyse, jotta voin tällä perusteella tehdä omat ratkaisuni. Googlettelin jo mistä saisi tilattua barbituraatteja. Koska pelkään kipua ja epäonnistumista, käsitykseni mukaan edellä mainitut taikalääkkeet ovat paras vaihtoehto ongelmani hoitamiseksi.