Lapsen sielu

Täytän ensi viikolla 30 vuotta. 30. Mihin vittuun tämä aika hävisi. Minunhan pitäisi olla etenemässä hurjaa vauhtia urallani jossain keskisuuren firman keskijohtoportaassa keskimääräisellä ansiotasolla, mutta sen sijaan olen vasta päättänyt kesätyösuhteeni paikallislehden aspassa ja etsin uusia töitä työttömänä työnhakijana. Varsinaisesti en ole tilanteesta kauhuissani, vaan minulla on luotto siihen, että löydän nopeasti uusia töitä. Olen kuitenkin sen verran taitava ja monenlaista hommaa tehnyt, että monikin taho olisi varmasti kiitollinen saadessaan tällaisen hallinnon moniottelijan riveihinsä. Sitä paitsi! Olen lähdössä ensi viikolla reissuun. Korkkaan pyöreiden kunniaksi aidon oikean Guinnesin paikan päällä Irlannissa, wuhuu!

Kutsun etupeltoon entisen avopuolisoni synttärikahveille. Eromme on suhteemme tavoin normeista poikkeava ja olemme kuukausien kuluessa prosessoineet sitä yhdessä. Tiedän, ettei se välttämättä ole se tervein tai konventionaalisin tapa, mutta koen, että se on oikeasti auttanut meitä molempia ja olemme saaneet asioita jäsenneltyä hyviin uomiin toistemme tuella.

Hänen näkemisensä on aina yhtä luonnollista. Vaikka heti eron jälkeen se olikin vaikeaa, varsinaisesti vaivaannuttavaa se ei ole koskaan ollut. Tuntuu, että hän on edelleen ystäväni, kaikesta huolimatta. Puhumme taas kaikesta maan ja taivaan välillä ja kerron tulevasta reissustani. Puhumme tulevaisuuden suunnitelmista, jotka kohdallani tuntuvat olevan edelleen hieman hakusessa. En kuitenkaan luonteestani huolimatta ole erityisen huolissani asiasta, vaan luon varovaisen positiivista virettä tulevaisuutta kohti. Hän on ylpeä, koska olen tunnetusti pessimistisyyden kruunaamaton kuningatar. Puhumme siitä kuinka tähän pisteeseen on tultu, menneestä.

Tunnelma herkistyy ja se on katkeran suloinen. Katson entistä puolisoani silmiin ja tunnen edelleen sen kuinka paljon häntä kaikesta huolimatta rakastan. Eri tavalla kuin aiemmin, mutta silti syvästi ja pyyteettömästi. Silmäni alkavat kiiltää niihin nousevien kyynelten takia.

Sama kimmellys näyttää nousevan hänen silmiinsä. "Sielusi on puhdas. Se on niin kuin lapsen sielu, viaton kaikesta huolimatta." Kyyneleeni valuvat jo poskiani pitkin, koska hän osaa taas sanoittaa ääneen sen ajatuksen, joka sisälläni on joskus ollut peiliin katsoessani. Kaikista itsekkäistä ja paskoista tempuistani huolimatta koen, että olen pohjimmiltani sellainen kuin hän kuvaa. Haluan kaikille hyvää, mutta en osaa oikein toimia aikuisten maailmassa. En oikein löydä siellä paikkaani, koska en jotenkin osaa toimia piilotettujen agendojen viidakossa ja niiden ohjaamana. Olen suora ja pyrin toimissani yksinkertaisuuteen ja tarkoituksenmukaisuuteen, koska mielestäni monet asiat ovat pohjimmiltaan aika yksinkertaisia. Ihminen vain tekee maailmasta tarpeettoman monimutkaisen kaikessa ahneudessaan ja vallanhimossaan.

"Sinulla on kuin ikäänkuin kaikki palapelin palaset levitettynä eteesi, mutta et saa niitä sovitettua yhteen". Hänellä on oikeasti lähes maaginen kyky sanoittaa monia mielikuviani ääneen, joita en itse osaa selkeästi ilmaista. Allekirjoitan hänen viimeisimmän lauseensa täysin.

Jään istumaan terassilleni hänen lähtönsä jälkeen ja suolaisen lämpimät kyyneleet valuvat huulilleni yhtenä virtana. Hymyilen kaikesta huolimatta. Olen todella onnekas, koska olen saanut rakastaa toista ihmistä niin valtavasti. Kohtasin ihmisen, joka osoitti minulle, että olen kaikesta huolimatta rakkauden arvoinen, ja vaikka en itse osannut sitä käsitellä silloin, tiedän nyt, että olen rakastettava. Nyt minun on vain keskityttävä hoitamaan omia haavojani, ja ajan kanssa olen valmis rakastamaan jotakuta toista uudelleen. Tuskin löydän koskaan mitään samanlaista, mutta toivottavasti yhtä tasa-arvoisen ihmissuhteen, jossa omistushalu loistaa poissaolollaan.