Une lettre a ma famille

Tämä perhe on aivan saatanan sekaisin.

En tiedä miksi se kynnys asioista sanomisessa on olevinaan niin kohtuuttoman korkea, etten saa suutani auki. Mikä voi olla pahin mitä sieltä tulee? Huutoa, vittuilua, itkua? Välien katkaisu? Mikään näistä ei liene niin paha kohtalo, että sen pitäisi muodostua esteeksi ongelmien ja asioiden ääneen sanoittamiselle. Olen aivan saatanan saamaton siis itsekin. Edelleen.

Toisaalta mietin, että onko tässä vaiheessa jo liian myöhäistä, että näitä asioita kannattaa ylipäätään lähteä perkaamaan. Omalla kohdallani pelkästään tunne-elämän vekkien nimeäminen ja kohtaaminen vei jo useamman vuoden,  varsinainen työstäminen on vasta alkutekijöissään. Vanhempieni kohdalla voinee siis jo ihan oikeutetusti todeta, että on jo liian myöhäistä. Taidan silti oksentaa kaiken paperille, jotta saisi sanoitettua edes itselleni asiat konkreettisemmin. Katsotaan tuleeko sitä koskaan luovutettua eteenpäin.

Syy miksi kirjoitan, on se etten tähän hetkeen mennessä ole saanut ilmaista omia mielipiteitäni. Tehtävänäni on ollut pitää suuni kiinni ja mukautua muiden käskyihin, toiveisiin ja odotuksiin. En siis osaa pitää puoliani, ja tämä on ainut keino ilmaista itseäni.

Ensimmäisenä ja tärkeimpänä haluan sanoa, että olen antanut teille anteeksi. Teitte molemmat varmasti parhaanne niistä onnettomista lähtökohdista, jotka itsellenne aikaan matkaanne saitte. Haluan kuitenkin purkaa nyt kaiken sen minkä olen itseeni haavoiksi pakannut. Yritän päästä elämässäni eteenpäin, kaikesta huolimatta.

Lapsena ajattelin, etten kelvannut. Tunnuin isä olevani sinulle väärää sukupuolta ja muutoinkin liian herkkä, epäkelpo ja valuvikainen yksilö, jonka kanssa ajanviettäminen oli vastenmielistä. Pysyit etäällä ja olen nyt tullut siihen tulokseen, että teit kasvatusratkaisusi pohjautuen siihen, minkä ajattelit olevan meille parhaaksi. Viime vuosina olen nimittäin ajatellut, että etäisyytesi johtui pelosta. Pelkäsit itseäsi ja omia kokemuksiasi. Pelkäsit siirtäväsi oman lapsuutesi kipupisteet meihinkin, jonka vuoksi oli helpompaa pysyä turvallisen välimatkan päässä. Voi toki olla, että selitän asiaa vain itselleni edullisesti, eikä tulkintani perustu todellisuuteen.

Kaipasin sinua lapsuudessa ja vihasin syvästi teini-iässä, mutta en vihaa sinua nyt. Olen vain surullinen, niin sinun kuin itsenikin puolesta. Itsetuhoinen käyttäytymisesi, jota olen joutunut vuosikausia seuraamaan sivusta on vaikeaa ja kivuliasta. Päihteet ja rahapelit ovat ehkä olleet ne ainoat keinot, joilla olet edes hetkeksi päässyt pahaa oloa karkuun.

On sota sisällään
Kauriinmetsästäjällä
Perintönä isältään
Orion taivalmerkiltään

Olen tietoisesti pysytellyt aikuisiällä välimatkan päässä, koska olen halunnut suojella itseäni. En myöskään ole uskonut, että millään tekemisilläni tai sanomisillani olisi voinut olla vaikutusta käyttäytymiseesi. Olen seurannut jalanjäljissäsi viitoittamallasi tiellä, mutta en haluaisi jatkaa sitä enää. Olen paennut ikäviä tunteita tupakalla, viinalla, ruualla ja irtosuhteilla silloin kun toivo paremmasta huomisesta on poissa. Esimerkin voima on vahva, vaikka tietoinen järki muuta sanoisikin. Uskoisin, että sinä jos kuka tiedät tämän.

Olisin halunnut puhua kaikesta tästä jo aiemmin, mutten ole uskaltanut. Edelleen vajoan seurassasi pikkulapsen tasolle ja pelkään vastareaktiotasi. Olisin toivonut, että tämä perhe olisi voinut puhua vaikeistakin asioista, sen sijaan, että ne lakaistaan maton alle. Antti "Hyrde" Hyyrynen kirjoittaa Metsästäjä I -nimisessä kappaleessa (josta tuo edellinenkin lainaus oli):

Metsästäjä ei avaudu arvistaan
Soisin äänensä kuulla
Jotta ymmärtäisin

Haluan myös sanoa, että en syytä sinua kaikista tämän perheen ongelmista. Olen ymmärtänyt, että äidin kanssa keskinäinen suhteenne on ollut hyvin epäterve, keskinäinen riippuvuussuhde, jossa kumpikin on tahoillaan kärsinyt, mutta irti ei ole voinut päästää.

Muistan äiti sinun toistuvasti puhuneen itsestäsi äärimmäisen ikävään sävyyn. Jokaisen vaikean hetken tai epäonnistumisen kohdalla totesit "että ei minusta ole mihinkään. En osaa mitään, en pysty mihinkään." Huomaan tämän saman mallin siirtyneen itseeni, nyt aikuisuudessa entistä voimakkaammin. Oma päänsisäinen keskustelu on juuri samanlaista. Tauotta. Sain teiltä molemmilta mallin, että yrittäminen on turhaa, koska epäonnistuminen on taattu. En siis ole viime aikoina enää yrittänyt itsekään.Vuorovaikutussuhteet meidän perheessä, tai oikeammin koko suvussa, ovat aina olleet jollain lailla vinoutuneet ja ulkopuolinen apu olisi varmaan ollut joskus enemmäin kuin paikallaan. Ylisukupolvisia traumoja ja epäterveitä käyttäytymismalleja löytyy molemmilta puolilta sukua, ja näiden ketjujen katkaiseminen ei ole ihan helppo tehtävä. Aion kokeilla kuitenkin.