Niin kai sitten oli mun aika jo mennä
Makaan arkussa, palelenNielen multaa, kantta potkinEn voi syyttää ketään muutaItse elämäni sotkin
Naurahtelen ääneen kuullessani ensi kertaa Maustetyttöjen biisin. Ei saamari, miten samaistun. Hitto miten jotkut osaakin tuottaa tuollaista tekstiä. Ihan kateeksi käy.
Ja siis tottahan se on. Ihan itse minä, je - moi - me - myself and I, olen asiani sotkenut pitkäjänteisellä perseilyllä, katkeamattomalla itseään toistavien virheiden jatkumolla. Olen viimeiset vuodet onnistunut ainoastaan epäonnistumisessa, joka toki lienee jonkinlaista lahjakkuutta edellyttävä juttu sekin.
Oisin ollut menneisyyden vanki kaikkial ja ainaOli rikosrekisteri sekä asuntolainaSydämessä lapsi, joka ennen syntymäänsä kuoliPäässä vikaa, vaalee tukka ja loputon huoli
Olen ihan pienestä pitäen tuntenut, ettei minun pitäisi olla olemassa. Että olen jotenkin niin hirvittävän viallinen, vammainen, mitään osaamaton ihmispaska, ettei minun kuuluisi olla edes olla olemassa. Sydämessään lapsi, joka ennen syntymäänsä kuoli. Joksikin aikaa tuo tunne hävisi aikuistumisen kynnyksellä, mutta siinä vaiheessa, kun ovet alkoivat taas sulkeutua ikääntymisen seurauksena, vanha kunnon ajatus olemattomuudesta istahti taas tiukasti rintani päälle. Eikä se siitä taida enää nousta.
Niin kai sitten oli mun aika jo mennä
Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä
Välillä pohdin kuitenkin, että olisiko poikkeavuuteni voinut olla lahja. Hullut ja nerot kun tuntuu erottavan toisistaan välillä vain itseluottamuksen määrästä. En kuitenkaan saanut matkaani itseluottamuksen tai kannustuksen siipiä, joten lienen tuomittu yksinäiseen hulluuteen lyhyen vaellukseni päätepisteeseen saakka. Pienellä tuella ja kannustuksella olisi voinut ehkä eteenpäin päästäkin. Toisaalta itsepähän työnsin sen yhden ja ainoan tukijan elämästäni pois. En nuoruuden hölmöyksissäni ymmärtänyt, ettei sellaisia ihmisiä tule vastaan kuin kerran elämässä.