Om mina ord inte är sanna

"Kuulin, että olet lähdössä. Sinua tulee vielä monta kertaa ikävä.. 😔."

Pikaviestimen kautta tullut teksti lämmittää niin valtavasti, että nappaan siitä hetkeksi itselleni kuvakaappauksen. Ajattelen, että pistän sen talteen niitä hetkiä varten, kun usko itseeni ja parempaan huomiseen taas seuraavan kerran loppuu.

Tunnistan toki, että viesti tuntuu hyvältä myös sen lähettäjän vuoksi. Pitkästä aikaa olen muutamien viime viikkojen aikana käynyt työasioihin liittyviä ja joskus liittymättömiäkin keskusteluja tietynlaisen lämminhenkisyyden sävyttämänä. En edes jaksa muistaa milloin viimeksi olen aistinut keskustelukumppanistani tietynlaista välittömyyttä ja aitoa vuorovaikutusta. Ainakaan työpaikalla. Viime aikaisten tapahtumien seurauksena minua kun tunnutaan pitävän ainoastaan vähämielisenä pikku jakelijana, jonka aiempi älykkyys ja ammattitaito karkasi samalla hetkellä, kun haarat aukesivat väärässä paikassa. Se on kyllä sinänsä jännä, että naisen ammattitaito tuntuu sijaitsevan hänen kohdussaan. Ja, että se tosiaan karkaa sieltä samalla hetkellä, kun stringit tipahtaa makkarin lattialle. Vittu miten perseestä. Mihinhän se muuten siitä menee? Älykkyys. ja Ammattitaito. Imeytyykö ne automaattisesti paikalla olevaan mieheen vai teleportoivatko ne itsensä toiseen akuutisti ko. ominaisuuksia kaipaavaan naiseen? Jestas, ajatukseni näköjään harhailee aivan kummallisilla urilla... Ehkä olen oikeasti vähän vajaa.

Anyway. Huomaan keskustelun jatkuessa hymyileväni hieman. Mukavaa, että maailmassa on vielä olemassa kohteliaat käytöstavat omaavia ihmisiä. En voi kieltää ettenkö olisi joskus ajatellut viestinvaihdon alla olevan piilevän muitakin kuin pyyteettömiä ajatuksia, mutta tiedostan kyseessä olevan enemmänkin oma toiveeni kuin todellisuus. Haaveilen rakastetuksi, pidetyksi ja hyväksytyksi tulemisesta niin paljon, että alan nähdä sitä myös sellaisissa paikoissa, jossa sitä ei oikeasti ole.

"Mites muuten, kaipaavatko tuollaiset vahvat itsenäiset naiset muuttoapua?"

Häkellyn saamastani kysymyksestä ja tuntuu, että taidan punastua. "No jos väkivahva sankari aivan välttämättä haluaa vapaaehtoiseksi kantajaksi ilmoittautua, niin mielelläni otan apua vastaan". Leijun koko loppupäivän kevyissä tunnelmissa. Muuttoon on reilu viikko aikaa, ja ensimmäistä kertaa elämässäni saan avuntarjouksen joltakulta mukavalta puolitutulta, joka tuntuu aidosti haluavan auttaa. Aivan käsittämättömän lämmin tunne. Sovimme lihasten saapuvan pelkästään purkuavuksi muuttokohteeseen, saisin kyllä pakattua tavarani muun avun kera kotipuolessa.

Tavaroiden purku sujuu yllättävän ripeästi. Rakas siskoni perheineen poistuu pian kärryn tyhjennyksen jälkeen, ja jään pyörittelemään huonekaluja kahdestaan vapaaehtoisen roudarin kanssa. Nousen Leijonakuningasmaisesti sohvan käsinojalle tähyilemään uutta valtakuntaani ja mietin, mihin kohtaan sohva olisi järkevää istuttaa. Havahdun joidenkin sekuntien kuluessa tunteeseen, kun minua tuijotetaan. Käännyn katsomaan ja tajuan, että tuon ilmeen olen nähnyt miehen kasvoilla ennenkin. Hieman hämmentyneen, ihastusta enteilevän tuijotuksen. Huulet hieman raollaan, kokonaisuuttani tutkivan ja arvioivan katseen alla. Minä en siis kuvitellutkaan ihan kaikkia niitä viestejä väärin. Rivien välissä saattoi oikeasti ehkä ollakin jotain enemmän.

Saamme sujuvassa yhteistyössä tavarat riittävällä tarkkuudella kasaan ja paikoilleen ja käymme projektin jälkeen läheisessä lähiökahvilassa syömässä. Keskustelun sisältö on selkeästi toiseen tutumista, eikä työasioita. Viihdyn hänen seurassaan valtavan hyvin ja minut valtaa tunne, että olen todellakin tehnyt oikean ratkaisun repimällä itseni juuriltani irti. Pöydästä noustessamme huomaan, että teen mikroskooppisen pienen liikkeen tarttuakseni häntä kädestä. Hassua. Enhän minä oikeasti edes tunne häntä, saati tiedä hänen siviilisäätyään. Se vain tuntui hyvin luonnolliselta. Hän haluaisi vielä hetkeksi palata luokseni jutustelemaan. Ajatus on minusta enemmän kuin miellyttävä, joten vastaan ehdotukseen myöntävästi.

"Olet varmaan kuullut töissä minusta ja minun toimistani?". Vastaan kieltävästi, enkä oikeasti tiedä mihin keskustelukumppanini viittaa. Käy ilmi, että siviilisääty on varattu. Tuplasti. Eli entuudestaan löytyy sekä vaimo, että on-off -tyttöystävä. Niimpä. "Noh, mikäpä minä olen ketään moralisoimaan. Ymmärrän kertomuksesi perusteella toimintasi syyt ja seuraukset. Sitä paitsi, minä en todellakaan ole oikea ihminen jakelemaan kenellekään tuomioita oikeasta tai väärästä käyttäytymisestä.". Asian paljastuminen ei tunnu pahalta, josta olen ehkä itsekin hieman yllättynyt. Pidän vain äärimmäisen mukavana sitä, että olen saanut olla oma itseni, jutella vähän kaikesta ja saanut apua. Käperryn kaverin kainaloon hetkeksi ihan vain läheisyysterapiaan. Kiitän hetken päästä seurasta sekä avusta ja saattelen arjen sankarin matkoihinsa.

Illalla puhelimeen kilahtaa vielä viesti:
"Kiitos. Jäi lämmin ja hyvä olo."
"Kiitos itsellesi. Avusta ja kaikesta. Minulla sama fiilis, on vähän kevyempi olla. Hyvää yötä."

Näemme parin päivän päästä uudestaan kotipuolessa. Olen siivoamassa entistä asuntoani ja hän on lupautunut auttamaan vielä autonrenkaiden kuskaamisessa. "Onko sinulla kiire, saanko viettää hetken aikaa kanssasi?". Viimeistään tässä vaiheessa on käynyt selväksi, että kiinnostus on muutakin kuin pelkkää ystävyyttä. Hän saapuu illalla tyhjään asuntooni, jota olen päivän siivoillut. Viihdyn hänen seurassaan niin järjettömän hyvin, että olen yhtä hymyä koko ajan.

Koska asunnossani ei ole käytännössä enää mitään, hän nappaa autostaan viltin, jonka päällä makoilemme lähekkäin vaatteiden kevyesti vähentyessä. Tunnelma on oikeastaan hyvin romanttinen hämärässä, lähes valottomassa huoneessa. En edes jaksa muistaa milloin viimeksi olen tuntenut olevani muutakin kuin pelkkä lihanpala. En haluaisi, että ilta loppuu ollenkaan. Puoli yhdeltätoista tyhjästä kämpästä on kuitenkin lähdettävä nukkumaan naapuriin.

"Tunnut rakkaalle". Lause tulee täysin puskista ja taidan jäädä seisomaan monttu auki eteisessäni. Tämä järjettömän komea, älykäs, ihana mies on juuri sanonut minulle, että "tunnun rakkaalle". Seuraavana aamuna viestintä jatkuu samanlaisena:

"Toivoisin, että haluaisit avata itsesi minulle, kertoa myös peloistasi, olla haavoittuva ja heikko kanssani. Olla aito itsesi. Voi olla, että haluan liian paljon turhan nopeasti, mutta olen vierelläsi, jos sitä tahdot."

Päivä päivältä enemmän saan vahvistusta siitä, että olen tehnyt oikein. Asiat ovat nyt oikeasti menossa siihen suuntaan, kuin kuuluukin. Unohdan vaimojen ja tyttöystävien olemassaolon täydellisesti.