On siis kevät

Koulua on enää viikko jäljellä ja tunnen oloni ahdistuneeksi. Surulliseksi. Olen helvetinmoinen poikkeus kaikista opiskelijoista. Loma tarkoittaa kolmea ja puolta kuukautta kotona, ilman opintoja. Ilman noh, häntä. Näen saman haikeuden hänen katseestaan viikkojen ja päivien vähentyessä, eikä se helpota omaa tuskaani pätkän vertaa.

Keskustelemme tilanteesta. Hän on varsin tietoinen puolisoni mustasukkaisesta ja kontrolloivasta luonteenlaadusta, joten yhteydenpito on sovittu pidettävän hillityn-hallitun soveliaissa rajoissa. Niin kuin nyt etäiset opiskelukaverit keskenään pitävät. Eli käytännössä ei minkäänlaista yhteyttä. 14 viikkoa kestävä radiohiljaisuus. Hiljaa mielessäni alan panikoitua ja tuntea itse mustasukkaisuutta häntä kohtaan. Mitä jos hän tapaa kesällä jonkun ihanan, rakastuu, eikä halua enää syksyllä jatkaa siitä mihin jäimme? Menetänkö hänet elämästäni kokonaan?

Skenaario saa minut hyperventiloimaan henkisesti ja tunnen suoranaista kauhua, mutta teen parhaani hillitäkseni käytökseni ulkoisesti. Patoan kaiken paskan sisääni, niinhän minä aina teen. Huomaan, että samaa pelkoa tuntee hänkin, mutta eri syystä. Siitä, että minä löydän yhteyden taas puolisooni, enkä halua olla hänen kanssaan enää myöhemmin tekemisissä. Siitä, että puolisoni saa tietää epämääräisestä suhteestamme ja paska räjähtää tuulettimeen kesän aikana. Mitään fyysistä ei ole oikeasti välillämme tapahtunut, mutta kylmä fakta on se, että olen aivan helvetin rakastunut. 

Pian koittava ero tuntuu siltä, että osa raajoistani irrotetaan väkivaltaisesti, ja minusta tehdään toimintakyvytön. Tämä on niin uskomattoman perseestä. Vittu mihin tilanteeseen minä olen itseni ajanut... Alan suunnitella salaa mielessäni kaikkia mahdollisia skenaarioita siitä, kuinka voisimme sattumalta, vaivihkaa törmätä jossain. Edes hetken. Ihan pienen hetken vain...

Tiedän, että suunnitelmani ovat lapsellista haihattelua, enkä voisi koskaan riskeerata vallitsevia olosuhteita omaa itsekkyyttäni. Minun on nyt vain kestettävä tämä. Tämä menee ohi, etäisyys tekee varmasti hyvää. Tunteet laimenevat, en ole syksyllä enää rakastunut ja elämä asettuu taas uomiinsa. Samassa hetkessä mielessäni välähtää parin vuoden kuluttua edessä häämöttävä opinnoista valmistuminen ja tunnen halvaantuvani siihen paikkaan. Se ajatus on liian kauhistuttava, enkä voi mitenkään miettiä sitä, koska tunnen kuolevani.

Selvitään nyt tästä kesästä ensin.