Palju

En halua juoda. Oloni ei ole normaali ja voin huonosti sekä fyysisesti että henkisesti. Lähden kuitenkin ystävälleni hovikuskiksi jälleen yksiin illanistujaisiin kahden pariskunnan kesken. En koe oloani mitenkään erityisen vaivaantuneeksi sen johdosta, että olen yksin pariskuntien keskellä. Tunnen oloni vaivaantuneeksi lähinnä siksi, etten halua juoda. Että joudun kerta toisensa jälkeen perustelemaan juomattomuuttani jotenkin poikkeuksellisilla tekosyillä. Masennuksestani huolimatta yritän ottaa osaa keskusteluun ja nostaa myös itse esiin aiheita, joista haluaisin keskustella. Yhteiskunnasta ja ihmisten lisääntyvästä yksinäisyydestä, tekoälyn kehityksestä, globaalista taloudesta ja sen ongelmallisuuksista.

Alan promillelukemien kohotessa jäämään keskustelun ulkolaidalle. Tajuan kyllä, että haluni keskustella maailman mielettömyydestä ei tässä porukassa mene läpi, koska pääsääntöisesti keskustelunaiheet koskevat sitä, kuka panee ketäkin, kuka on taas perseillyt kännissä ja kussut housuun taksissa tai kuka on päässyt paikallisen liigajoukkueen toimarin tai fysiikkahuoltajan kanssa treffeille. Hymyilen nätisti ja nyökyttelen, vaikka oikeasti haluaisin vain itkeä.

Jossain vaiheessa huomaan, että surumielisyyteni alkaa ärsyttää muita. Kerron kirjaprojektistani ja pyydän, että joku nostaisi sen esiin, jos kuolen ennen kuin saan sen valmiiksi. "Nuo sinun puheet alkaa nyt oikeasti kuulostaa siltä, että lähdet kohta torille ampumaan ihmisiä." Pysähdyn. Olen typertynyt kuulemastani ja mietin, että näinkö ympäristöni minut oikeasti näkee? Täysin psykoottisena viattomien sivullisten tappajana? Tiedän, että olen ollut masentunut nyt jo useamman vuoden, mutta että minut oikeasti nähdään seuraavana Pekka Erik Auvisena, pääsee yllättämään totaalisesti.

"En minä nyt ketään muuta satuttaisi, vaikka itseäni satutankin". "Sinun pitää nyt ihan oikeasti tehdä itsellesi jotakin, tai jollekulle käy vielä huonosti" saan vastaukseksi. Päätän olla sanomatta enää mitään, koska keskustelu ei ole varsinaisesti hedelmällinen. Pyydän anteeksi keskustelun aihetta, nousen ylös paljusta, jossa porukalla lillumme ja käyn hakemassa sisältä toisen alkoholittoman oluen. Päätän olla loppuillan hiljaa, koska ei minulla paljoa kontribuutiota normaaleihin keskustelun aiheisiin ole.

Jälkikäteen arvioituna, saamani kommentti ei ole sitä lääkettä. jota mielelleni tarvitsisin. Kyllä – tiedän, että minun tulee saada apua, mutta koska se on nykypäivänä niin vaikeaa, yritän korjata itse itseäni omin voimin. Saanhan heiltäkin vain ohjeita "sinun pitää". Miksei kukaan koskaan kysy, "mitä minä voisin tehdä? Voinko auttaa jotenkin". Mutta miksi minä enää yrittäisin, jos lähimmät ystäväni näkevät minun mielipuolena massamurhaajana? Pelini on siis oikeasti menetetty.

Mietin jälkikäteen, ettei itselleni tulisi mieleenkään sanoa edellä kuvatun mukaisesti masennuspotilaalle, mutta silti minä saan tällaista lähipiiriltäni. Mietin, että miten kukaan voi oikeasti sanoa noin toiselle, joka voi näin huonosti. Ehkä minä en vain ymmärrä.