Saatanan kaksinaismoralistiset kusipäät

"Sinä se varmaan menet raportoimaan tästäkin keskustelusta suoraan yläkertaan?"

Kummastelen minulle heitettyä kommenttia, koska tunnetusti en ole norsunluutornin väen erityisessä suosiossa. "Niin, no enpä taida olla kovinkaan toivottu näky yläkerrassa, joten ei ole ollut tapana tähänkään asti käydä siellä niitä-näitä rupattelemassa." Työpaikalla käyty lyhyt keskustelu koski taas niitä samoja tuttuja teemoja siitä, kuinka kaikki asiat hoidetaan päin helvettiä. Sitä perushuttua - haukutaan epäpätevä johto, todellisuudesta vieraantunut toiminnanrahoittaja, palkkausjärjestelmä jne.

Poistun tilanteesta suuren hämmennyksen vallassa. Sanojan eleet ja ilmeet paljastivat peittelemättömän halveksunnan minua kohtaan. "Mitä vittua? Mistä helvetistä tämä nyt tuli?" Käytävää pitkin tepastellessani päässäni raksuttaa yhä kuumeisemmin. Tähän asti olen tuntenut olevani ns. "hyvä jätkä". Siis niissä harvoissa tilanteissa, kun kanssani on oltu tai saatu olla tekemisissä.

Saavun muusta työyhteisöstä eristettyyn bunkkeriini, jota myös työhuoneeksi nimitetään ja yritän soittaa lähimmälle työtoverilleni jostain työasiasta. Ei vastaa. Sinänsä ei yllätä, kiireinen mies kun on. Jatkan loppupäivän askareitani normaalisti, tosin edelleen ajoittain aamupäivän pisteliästä kommenttia pohtien. En kuitenkaan uhraa ajatukselle kummoisemmin aikaa enää kotona.

Seuraavana päivänä aistin ilmapiirissä nyt ihan selkeästi jotain kummallista. Vastaankävelevät työntekijät eivät juuri tervehdi - korkeintaan nyökkäävät hymyttömästi hyvän huomenen toivotuksena. Aistin takaraivossani arvostelevien katseiden roviot, joiden syystä en millään pääse jyvälle. Raahustan omalle työpisteelleni ja avaan koneen. Vilkaistessani työpuhelinta huomaan, ettei työparini ole soittanut takaisin tai laittanut edes sähköpostia. Normaalisti vastaamattomiin soittoyrityksiini on kuitenkin edes jollain lailla reagoitu. Hieman outoa nyt tämäkin. Yritän kuitenkin työntää tarpeettoman ylianalysoinnin taka-alalle ja keskittyä töihin.

Neljäntenä päivänä alan olla jo lähes hätääntynyt. Ihmisten suhtautuminen ja tunnelma ympärilläni on nyt aivan selkeästi muuttunut, kukaan ei puhu enää sitäkään vähää mitä aiemmin. Minua ei tervehditä eikä työparini ole edelleenkään vastannut yhteenkään puheluuni tai työasioihin liittyviin sähköposteihini. "Mitä vittua täällä tapahtuu??".

Sitten se iskee: sydän hakkaa rinnassa kahtasataa ja kämmeneni hikoavat. Nielua ahdistaa ja tuntuu, etten meinaa saada enää happea. Tajuan minua kohtaan osoitetun vittuilun perimmäisen syyn ja se lyö vasten kasvojani kuin tuhat volttia. "Ei saatana...!" Olen kahdeksan kuukautta aiemmin möläyttänyt kännipäissäni yhdelle työkaverilleni harrastaneeni haureutta toisen samassa työpaikassa pyörivän miehen kanssa. En tiedä, mikä vitun idea sekin siinä tilanteessa oli, mutta jotenkin toivoin, että lipsautukseni olisi voinut haihtua yhtä matkaa promillieni mukana. Ja aika pitkään siltä näyttikin, kunnes paska osui tuulettimeen.

Tiedän. Käsi pystyyn virheen merkiksi. Helvetin korkealle ja häpeäpaalun päälle nousten. Miesvaltaisella toimialalla aivan vitunmoinen virhe, mutta perseilystäni aiheutunut rangaistus on silti mielestäni kohtuuton. Viikossa kaikki (tai ainakin kaikki talossa pyörivistä kaksilahkeisista) ovat kuulleet mitä oli tapahtunut - ja milloin, ja kuka ja kenenkä kanssa. Enkä olisi yllättynyt, jos tarina on saanut matkalla lisäväriä vielä aktissa sovelletuista asennoista ja muista pikku-huoran tekemistä taikatempuista. Sen verran muistan kuitenkin, etten niitä itse sentään ollut viinanhuuruisena raportoinut.

Joka tapauksessa tilanteen seurauksena minut suljetaan ulos palavereista ja tiedon välityksestä. Työhöni liittyvästä toiminnasta melko yleisestikin. Osaamiseeni ei enää luoteta ja käytännössä ammattitaitoni (pun uninteded) kyseenalaistetaan melkein joka käänteessä. Tilanne jatkuu viikosta toiseen, mutta siedän sitä, koska koen sen täysin ansaituksi. Poltan päivä päivältä taas enemmän, vaikka limannousu ja hengitysvaikeudet pahenevatkin samassa suhteessa. "Ihan oikein sinulle. Ihan itse olet ansainnut jatkuvasti piinaavan fyysisen ja henkisen tuskasi, kun olet tuollainen likainen typerä huora", huomaan toistavani itselleni ajatuksissani.

Koko olemukseni musertanut ja pienentänyt häpeä alkoi kuitenkin kuukausien kuluessa vaihtua sielua ravistelevaan raivoon. "Saatanan kaksinaismoralistiset kusipäät!" Kaverit pettää puolisoitaan sen minkä ehtivät, mutta jos sinkkunainen käyttäytyy samalla tavalla, on kyseessä pelkästään tyhjäpäinen huora, jonka ainut "ammattitaito" löytyy lakanoiden välissä. Siis voi vittu. "Olisivat saatana kiitollisia, että edes joku tuntuu täyttävän heidän fyysiset tarpeensa. Sen sijaan, että joutuvat kitumaan kosketuksen puutteessa seksittömissä kulissiliitoissaan vuodesta toiseen."

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että läheisyys sekä intiimisti, että vähemmän intiimisti on ihmisen perustarve. Jos se ei tule täytetyksi, hyvinvointi laskee, joka taas vaikuttaa kokonaisvaltaisesti yksilön koko toimintakykyyn, erityisesti tilanteen pitkittyessä. Siinä vaiheessa, jos parisuhteeseen/avioliittoon astuessa tämä on ollut kunnossa, ei kummallakaan osapuolella ole mielestäni yksipuolisesti oikeutta päättää sen loppumisesta. Jos sitä ei kotona saada/haluta antaa, on vaille jäävällä osapuolella oikeus hakea sitä jostain muualta. Piste. Toisaalta ajatukseni lienee sen verran liberaali, että vaikka tätä useatkin toteuttaa käytännössä salaa ja piilossa, sen ääneen sanominen ei ole missään olosuhteissa sallittua.

Tiedostan, että en voi itse enää vallitsevalle tilanteelle mitään. Paska on jo lahkeessa, eikä rykiminen sitä enää mihinkään muuta. Taloa vaivaavan johtamisongelman, työilmapiirin ja työtehtävien yksipuolistumisen vuoksi alan tehtailla työhakemuksia liukuhihnalta. Tämä tie on nyt kuljettu loppuun ja minun on päästävä helvetin kauas mahdollisimman nopeasti. Ihan sama minne.