Standing up

Huomaan ilmoituksen kadun kulmassa ja alan heti leikittelemään ajatuksella, pitäisikö repäistä.

"Stand-up Open Mic Night". Settiäkin olen hulvattomassa pienessä päässäni kehitellyt jo pitkään ja pohdin, voisiko sitä tällä keinoin pistää traumansa pakettiin. (Ja sisällön perusteella ehkä-kenties onnistua aiheuttamaan samalla pienimuotoisen sisäpoliittisen kriisin...). Nolata itsensä täydellisesti vielä kalkkiviivoilla ja kokeilla sietää sitä fyysistä ja psyykkistä tuskaa, joka siitä aiheutuu kymmenien ihmisten edessä.

Ja vitut, mitä hävittävää minulla tässä pisteessä enää on? Päätän ilmoittautua samantien. Tässä on vielä hyvin aikaa harjoitella kotioloissa tekstiä ääneen.

Moi! Mun nimi on -- ja tulin kertomaan teille palomiesvitsejä.

Ja siis ymmärrän hyvin hämmennyksenne, koska tätä fyysistä preesensiäni arvioiden, niin minähän en... selkeästikään... itse ole... palomies. Hyvänä päivänä jaksan nostaa perseen penkistä, eikä ihan kaikki päivät ole viime aikoina olleet kovin hyviä, kuten kuvasta näkyy.

Joudun siis hieman taustoittamaa tätä teemaa, eli mä olin siis kolme vuotta töissä organisaatiossa, joka vastaa tästä alan koulutuksesta, ja voin kertoa, että oli muuten mielenkiintoiset kolme vuotta. Eikä välttämättä silleen hyvällä tavalla.

Ja siis myönnän, että olin ennen ensimmäistä työpäivää lapsellisen innostunut tulevasta työympäristöstäni, että "Jes! Sinkkunaisen karkkikauppa…!". Mutta ei… Minullehan nimittäin osoitettiin työhuoneeksi sellainen harmaa betonikuutio, jossa oli kyllä sentään yksi ikkunallinen seinä käytävän puolelle. Joka sekin TEIPATTIIN JUMALAUTA UMPEEN! Siihen huoneen oveen jätettiin siis sellaiset kolme pientä kurkistusaukkoa, josta ehkä saattoi nähdä jos joku käveli ohi. Mutta koska itse olen tällainen persjalkainen niin minähän näin sieltä pelkästään ihmisten olkapäitä. Yksi työkaveri risti sen mun työhuoneen "Kalman kammioksi". Joka oli muuten oikeasti aivan helvetin osuva nimi, koska mun sielu kuoli siinä paikassa.

Että se siitä karkkikaupasta sitten… Ja siis minähän kyllä kyseenalaistin tätä teippausideaa, että ei tämä nyt varsinaisesti pienen ihmisen työhyvinvointia edistä, jos ympärillä on betoniset bunkkeriseinät ja ainut valonlähdekin peitetään teipillä. Asia perusteltiin minulle, (naispuolisen esimieheni toimesta, btw) että kyseessä on "turvallisuuskysymys". Ihan pikkaisen kuitenkin tuli sellainen tuntuma, että ei varmaan minun turvallisuutta tässä nyt päällimmäisenä ajateltu. Mutta ei siinä, sain minä sentään kusella käydä ilman lupaa, joten sen verran pystyin kuitenkin ihmisiä nähdä, vaikka selkeästi turvallisuusriski talolle olinkin.

Mutta niin… Siis tähän samaan aiheeseen liittyen on pakko sanoa, että luin tuossa jokin aika sitten jonkun Iltalehden jutun, jossa sanottiin, että palomiesten seksikkyys ei kuulemma perustu siihen savunkatkuiseen, alfauros-testosteroni-koktailiin ja valtaisaan kiinteään lihasmassaan, vaan siihen, että – ja tämä on suora lainaus - "palomiehet edustavat luotettavuutta". Voin kertoa hyvät naiset ja herrat, että jos jotain kolmen vuoden aikana opin, niin sen --- Että palomies on sinkku 200 metriä kotiovelta. Siellä kuulkaas unohtui yhdeltä jos toiseltakin vaimojen ja tyttöystävien olemassaolo. Paras tapaus unohti, että hänellä oli SEKÄ vaimo, ETTÄ tyttöystävä.

Ja siis minähän en ketään tuomitse - oma moraalini kun on tunnetusti aika joustava, mutta tällä monogamiaa arvostavalla aikakaudella niin "luotettavuus" ei varmaankaan ole ihan just se termi, jota tässä nyt itse käyttäisin… Toisaalta, olen kyllä myöskin sitä mieltä, että poikia pitää kyllä ymmärtää tässä asiassa. Lähtökohtaisestihan jätkät opetetaan siihen, että on oltava valmius siirtyä nopeasti tehtävältä toiselle ja, että veparit voi aina hoitaa jälkisammutuksen.

Onko meillä muuten yhtään palomiestä täällä yleisössä? Jännä, kukaan ei halua tunnustaa tässä yhteydessä… Mutta haluan siis sanoa, että jos täällä joku menee käymään täällä edellä mainitussa koulutuskeskuksella, ja satutte löytämään sieltä sellaisen elämäniloisen, hauskan nuoren naisen sielun niin tiedätte nyt, että se on minun. Ja siis saa mielellään palauttaa, hän oli kauheen kiva, tykkäsin kovasti. Todennäköisin löytöpaikka on siellä bunkkerin perimmäisessä nurkassa lattialistan välissä, se taidettiin lopullisesti polkea sinne keväällä 2021.

Kiitos!

Poistun lavalta laihanpuoleisten aplodien saattelemana. Ei tullut minusta Suomen seuraavaa suurta koomikkoa. Mutta onpahan saatana vedetty.

Yksi rasti pois bucket listilta.