Strike I

FREEDOOOM!!!!

Rakastan baari-iltoja. Se kutkuttava jännitys laittautumisen yhteydessä, pari lonkeroa keventämään mieltä ja se huumaava vapauden ja huolettomuuden tunne, kun maailmassa ole mitään murheita. Rakastan tätä tunnetta, ihanaa! Mikään ei paina tai vaivaa, ja uskallan olla oikeasti oma itseni. Tämä on joka kerta niin saatanan siistiä!

Olen juossut kuppiloissa lukiokavereideni kanssa heti siitä lähtien kun täytin 18. Eihän tässä pitäjässä montaa paikkaa ole, jonne tämän ikäisenä pääsee, mutta vaihtoehtoja on kuitenkin pari. Haluan vetää taas pääni sen verran kevyeksi, että voin todella pitää hauskaa, tanssia ja vain nauttia olostani. Haluan tavata jonkun ihanan, joka rakastaa minua.

Tuona iltana törmäsinkin pitkästä aikaa häneen. Olin intoa, häkeltymistä ja jännitystä täynnä, kun hän tuli juttelemaan minulle. Muistan parin vuoden takaa sen tunteen, joka minulle hänen läsnäolostaan tuli. Olin niin valtavan ihastunut, että meinasin menettää järkeni. Palvoin salaa maata hänen jalkojensa alla. Salaa. En siis tosielämässä saanut silloin juuri sanaa suustani hänen seurassaan. Olin ujo ja arka, jäin porukassa vain hiljaiseksi sivustaseuraajaksi, mutta muistan, että olisin ollut valmis antamaan vaikka vasemman käteni, jotta olisin hänet itselleni saanut. Ei hän ollut mitenkään poikkeuksellisen komea, mutta jokin valtavan suuri vetovoima, poikamaisen-miehekäs auktoriteetti hänestä tuolloin huokui. Ehkä sitä klassista voimaa ja turvaa, jotka loppupeleissä olivatkin ehkä vain kontrolloinnista viestiviä signaaleja.

Promilleni helpottivat varmasti pahinta jännitystä ja itsesuodatusta, ja selvisin lyhyestä jutustelusta nolaamatta itseäni pahemmin. En myöskään tästä syystä tarkemmin muista vaihdoimmeko numeroita jo baarissa vai kenties vanhan kunnon Messengerin puolella myöhemmin, mutta siitä seuranneen euforian muistan. Perhoset lepattivat koko kehossani päästä varpaisiin, kun hän pyysi minua kahville. En kestä! Tämä on aivan uskomatonta...!

Ensitreffit sovittiin tyylikkäästi paikallisen huoltoaseman kahvilaan. En jaksanut tässä vaiheessa välittää lokaatiosta tai tuskinpa kiinnitin siihen edes sen tarkempaa huomiota. Olin vain niin käsittämättömän onnellinen. Muistan jossain vaiheessa jutusteluamme vain tuijottaneeni häntä ja ajattelin, että saisimme varmasti todella kauniita lapsia. "Järjetön ajatus. En minä halua lapsia, nyt tai ikinä". Mutta kauniita niistä kuitenkin tulisi.

Lyhyet tapaamiset muuttuivat yllättävän pian viralliseksi seurusteluksi ja olin onneni kukkuloilla. Yhteistä ajanviettämistä, kahvia, röökiä, illanistujaisia. Tätä olin aina halunnut. Tilannetta tosin varjosti hänen vaikea perhetilanteensa, joka loppupeleissä kavensi ajanvieton pienten välimatkojen sisälle. Vaikeasti sairastunut äiti, perisuomalaiseen tyyliin alkoholisoitunut isä ja heidän huolenpitonsa. Mutta koska olen kiltti ja joustava, ymmärsin tilanteen vaatimukset ja hyppäsin kelkkaan täysipainoisesti mukaan. Kuukaudet etenivät euforisissa tunnelmissa tulevaisuutta innolla odottaen.

Kunnes tuli opiskelijavalinnan tulokset ja sain opiskelupaikan toiselta paikkakunnalta. Ei se ensimmäinen vaihtoehtoni, mutta haluamaltani alalta kuitenkin, joten olin tyytyväinen, vaikkakaan en täysin innoissani. Huomasin surun ja pettymyksen hänen kasvoiltaan, vaikka opiskelupaikasta onnittelikin. Vakuuttelin, että etäsuhde saadaan kyllä toimimaan, tulisin aina viikonlopuiksi takaisin ja hän voisi tulla minun luokseni. Paitsi ettei voinut, koska vanhemmat.

Olin syksyn tullessa intoa täynnä. Olin vihdoin aloittamassa omaa itsenäistä elämää, jossa minä itse saisin päättää asioistani. Sen missä liikun, mihin aikaan, mitä teen, mitä syön. Tapaisin uusia ihmisiä, saisin ihan uusia ystäviä ja mahtavia kokemuksia. Nyt on minun hetkeni - tästä se lähtee!

Opintojen sisältö ei kuitenkaan vastannut sitä mitä oletin. En halunnut syventyä maatilamatkailun ihmeisiin, vaan kulttuurikokemusten luomiseen ja elämyksellisyyteen. Olin väärässä paikassa, eikä kylässä lokakuun jälkeen näkynytkään enää ketään. Vietin kaiken opinnoilta liikenevän aikani taas kotipuolessa rakkaani läheisyydessä, josta en millään malttanut olla erossa. Jouluun mennessä päätin opintoni ja matkustin maitojunalla takaisin sinne mistä niin innokkaasti olin halunnut pois. Sarjassamme Elämäni tyhmät päätökset, tämä kuuluu eittämättä sinne kärkikahinoihin.

Tilanteen vuoksi päädyimmekin muuttamaan samantien yhteen ja perustimme yhteisen kodin vasta muutamien kuukausien seurustelun jälkeen. Tuolloin se tuntui juuri oikealta ratkaisulta, ja ajattelin uuden mahtavan elämäni lähtevän tästä pikkuhiljaa käyntiin. Pääsimme viettämään nuorille ihmisille tyypillisesti kuuluvia viinanhuuruisia tupareita pienessä ensiasunnossamme, vaikka se kylän huonomaineisimmalla narkkilähiössä sijaitsikin. Tein paskaduuneja samalla kun mietin, minne hakisin seuraavaksi opiskelemaan. En kuitenkaan panikoinut, keksisin tämän lyhyen välivaiheen jälkeen kyllä jotain itselleni sopivaa. Eihän tässä ole mikään kiire.

Kunnes tuli vuoden vaihde ja aloin tuntea oloni oudoksi. Minulla oli outoja tuntemuksia ympäri kehoa, rintani olivat kipeät, olin jatkuvasti huonovointinen ja väsynyt. Uutena vuotena olin taas tuhannen päissäni ja sanoin mieheni ystävälle pelkääväni olevan raskaana. Hän vakuutteli, että tuskin olet, mutta jos niin käy, niin selviätte asiasta kyllä. Sanoin jo tuolloin, että en minä ole millään valmis äidiksi 19 -vuotiaana, enkä usko, että haluan koskaan ollakkaan. 

Muutamien viikkojen päädyn tekemään raskaustestin, joka yllätyksellisen yllätyksettömästi näyttää plussaa. Voi vitunvitunvitunvittu... Keskustelemme asiasta, ja sanon, että en oikeasti ole valmis. En pysty, en kykene, en osaa, en halua, en en en. Hän perustelee minulle järkisyillä, miksi lapsi kannattaisi pitää. Että kadumme sitä varmasti myöhemmin, jos päädymme aborttiin. En millään halua menettää ihmistä, jota tuossa vaiheessa ja iässä pidän elämäni miehenä, ja suostun lopulta hänen tahtoonsa. Meille tulee vauva...

Luovutan röökiaskini puolisoni haltuun ja lopetan tupakoinnin tuohon paikkaan.