Syksy 2004

Varastan ensimmäistä kertaa röökiä isän takin taskusta. Savukeaskeja lojuu aina muutamia pitkin olohuoneen lipastoa, osa tyhjiä ja rypistettyjä, osassa saattaa olla vielä sisältöäkin tallella. Mutta tällä kertaa ei.

En muista tarkkaan tilannetta. En muista oliko isä kenties itse parhaillaan parvekkeella tervaamassa keuhkojaan vai vain unohtanut yhden lukuisista askeistaan toisen takin taskuun. Otin askista ehkä yhden, ehkä kaksi, jotka piilotin paitani hihaan ja pistin oman huoneeni turvassa ne pieneen pahvirasiaan. Tiesin, ettei varkauttani tultaisi huomaamaan edellä mainitusta aski-arsenaalista johtuen.

Sanotaan, että ensimmäisensä muistaa aina, mutta itse olen eri maata. Tai ehkä väite koskee vain rakkautta... En muista tilannetta, hetkeä, vuorokauden aikaa tai päivää, jolloin ensimmäistä kertaa poltin. Utuinen mielikuva yskimisestä ja koko kehon valtaavasta pahoinvoinnin tunteesta kuitenkin tuntuu sijaitsevan jossain muistini takapajulassa. Omasta mielestäni isältä nyysimäni röökit eivät olleet ne ensimmäiset.

Näpistysrikoksestani saatu saalis kuitenkin tuhottiin myöhemmin yhdessä uuden ystävän kanssa. Oli yläasteen ensimmäinen syksy, ikää 14-vuotta. Äitini sanoi myöhemmin, ettei pitänyt lainkaan tästä uudesta kaveristani. Ongelmat kuulemma oikein huokuivat hänestä. Päädyin allekirjoittamaan tämän väitteen täysin itsekin sitten jotakin aikaa myöhemmin.

Viiltelyni taisi alkaa suurinpiirtein samoihin aikoihin. Tämäkin harrastus ensisijaisesti edellä mainitun uuden tuttavuuden esimerkillä. Leimauduin väärän tyyppiseen roolimalliin omaa paikkaani etsiessä, mutta vähänpä tiesin siitä, että samainen ongelma tulisi seuraamaan minua kypsään aikuisuuteen saakka. Kuvittelin jossain vaiheessa asioiden helpottuvan kun kasvaa ja viisastuu. Tai ehkä meistä kaikki eivät kasva ja viisastu.