Tämä on se, joka sinut tappaa

Hetki, kun päätän tietoisesti tuhota itseni.

Jos sinä nyt poltat tämän, saat syövän.

Pyörittelen tupakkaa kädessäni ja mietin mitä teen. Istun yksin omalla terassillani ja tuijottelen lämpimänä kesäpäivänä vuoroin toistaiseksi sytyttämätöntä savuketta, vuoroin terassini rapistunutta hirsikaidetta. Rakas lääkkeeni vaikeiden tilanteiden ja tunteiden käsittelyssä vaikutti tässä hetkessä olevankin itse tautia pahempi.

Vaihtelevat ja eriasteiset hengenahdistusoireet olivat vaivanneet jo joitain vuosia, viime kuukausina yhä tihenevällä syklillä. Paineen tunnetta ja vihlontaa rinnassa, limannousua. Niin ja sitä mustaa tervaa. Mietin, missä menee ihmisen itsesäilytysvietin raja. Onko elossa olemisen tarve aina voimakkaampi, vaikkei vuosikausiin ole tuntenut olemassaololleen mitään syytä? Muilla luomakunnan eläimillä ei taida tätä dilemmaa olla.

Auringonvalosta ja lämmöstä huolimatta, ympärilläni on pelkkää mustaa. Tuntuu, että muserrun tämän kaiken merkityksettömyyden alle. Ei ole hyvä ihmisen olla yksin. Vaikka toki, onhan minulla tyttö. Teini-iän kynnyksellä, jolle pitäisi pystyä tarjomaan paremman elämän edellytykset niin materialla, kuin henkisellä pääomallakin. Minulla ei ole niistä kumpaakaan. En pysty tarjoamaan hänen elämäänsä mitään positiivista, ei ole varaa mahdollistaa harrastuksia, matkoja, uusia elämyksiä ja kokemuksia.  Lapseni vihaa minua, koska en voi tarjota hänelle mitään. Saan hädin tuskin katon pään päälle, vaatetta kaappiin. En muuta. En osaa neuvoa vaikeuksissa, koska en osaa toimia niissä tilanteissa itsekään. Tai noh, osaan omasta mielestäni hetkittäin neuvoa ja kertoa miten pitäisi tehdä, ja sitten mallikkaasti omalla esimerkilläni näytän toimivani kuitenkin juuri päin vastoin.

"Pitäisi". Sana, joka toistuu puheessani melkein joka lauseessa. Pitäisi olla rikkaampi, nuorempi, nopeampi, hoikempi, paremmassa työpaikassa. Maisteri, tohtori, maailman matkaaja, johtaja, sotilas, terapeutti ja Äiti Teresa (joka ei btw ollut ihan niin lämpöisen empaattinen Äiti-hahmo, kuin populaarikulttuuri on antanut ymmärtää. Look it up). Pitäisi näyttää esimerkkiä itsensä johtamisesta, ahkerasta työnteosta, tuottavuudesta. Olla sitä-tätä-ja-tuota ansaitakseen paikkansa osana länsimaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Tajuan, etten ole näistä mitään. Olen vain analyyttinen pohdiskelija, idealistinen elämän ihmettelijä enkä näiden ansioiden perusteella ansaitse edes olemassaoloani.

Tuijotan nyt vain savuketta. Ja sytytän sen. Vihaan itseäni niin paljon.