The New Era

01.09.2009

Olen päätynyt aloittamaan opinnot alalla, joka antaa valmiudet vähän kaikkeen ja ei oikeastaan mihinkään. Tämäkin elämäni tärkeä valinta tuli tehtyä vain sillä perusteella, että äkkiä oli jokin tutkinto suoritettava päästäkseen elättämään jälkikasvua. Puolisoni ex-tyttöystävän "lämpimästä" suosituksesta päädyn pistämään paperit alalle "jonne pääsee ihan kaikki. Sinäkin". Now that¨¨'s supportive ay'?

Olen kuitenkin opintojen aloituspäivänä positiivista jännitystä täynnä. Olen uuden edessä, pääsen tutustumaan ihmisiin omien ympyröideni ulkopuolelta ja hankkimaan uusia kokemuksia. Jotakin ihan omaa, koska edellinen vuosi on aikalailla ollut pyhitetty vaipparallille ja unettomille öille. Ja mikä parasta, ehdin kuitenkin todistaa omin silmin lapseni ensi askeleet. Ehdin jo hetken pelätä, etten ole paikalla niitä näkemässä, vaan ne tapahtuu hoitajan hoteissa. Olen erittäin onnellinen tästä, nyt on hyvä lähteä panostamaan itseensä.

Istun ryhmäjaon jälkeen yhteisessä luokkatilassa ja skannaan kanssaopiskelijoideni kasvoja. Hitto, ei yhtään hyvännäköistä miestä. Ei sillä, että asialla mitään merkitystä olisi, mutta onhan se nyt mukava välillä silmäkarkkeja katsella, jos opinnot käyvät puuduttaviksi. Tai on luokassa yksi pitkä miehen alku, mutta oikeasti hän on kyllä ihan liian nätti omaan makuuni. Lisäksi hänestä tulee vähän neitimäiset vibat, joten ei sytytä. Toisaalta tämä on hyväkin näin. Nyt ei synny mitään jännitteitä, että mokaisin itseni koska tapanani on ollut mennä kuitenkin aina puihin puoleensavetävien miesten läsnäollessa.

Aloitusviikolla järjestettävien ryhmäytymisleikkien ääressä pääsen tutustumaan muihin paremmin. Pienryhmissä lastenleikkien ääressä saa hieman paremmin kiinni ihmisten persoonasta ja heidän toimintatavoistaan. Omassa ryhmässäni on yksi hieman tylyn, toisaalta vetäytyvän ja ujon oloinen tyttö, josta osaan sanoa jo tässä vaiheessa, etteivät omat ryhmätyöni hänen kanssaan tule olemaan hedelmällisiä. Pyrin välttelemään niitä siis jatkossa parhaani mukaan. Samassa ryhmässä on nuori mies, joka on kyllä aika hauskan oloinen. Lyhyt kuin mikä, mutta nyt häntä tarkemmin tutkaillessani huomaan hänen olevan oikeastaan aika komea. Hänellä on kasvonpiirteet, jotka minuun vetoavat. Leveä leuka, tummat hiukset, siniset silmät. Ystävälliset, kiltit silmät. Päivän virallisten kisailujen päätyttyä porukka päättää suuntautua keskustaan kaljalle ryhmäytymään vielä rennommissa tunnelmissa. Mutta koska kello on iltapäivä on minun kiiruhdettava hoitopaikan ovelle ja noudettava bébé kotiin. Toivotan mukavaa iltaa ja yritän olla tuntematta paitsi jäämisen tunnetta. Kaipa näitä tulee vielä muitakin jatkossa, että pääsen itsekin olemaan pitkän kaavan mukaan mukana. Ehdin kyllä.

Opintoihin on ollut melko kevyt lasku vielä reilun kuukaudenkin päästä. Vaikka päivät kestävät välillä pitkälle iltapäivään, niitä rytmittää sopivasti porukalla vietetyt kahvitauot röökipaikalla paskaa jauhaen. Tunnun päässeeni porukkaan hyvin mukaan ja viihdyn opintojen parissa. Eivät ne erityisen raskailta tunnu, vaikkakaan ei erityisen mielenkiintoisiltakaan. Huomaan viihtyväni lyhyen nuorukaisen seurassa erinomaisen hyvin. Hänen kanssaan on niin älyttömän helppo tulla juttuun. Hauskakin vielä. Olisi mukava tutustua häneen paremmin, mutta ei se oikein vapaa-ajalla onnistu. Vaikea olisi selittää puolisolle kotona, tulee vielä mustasukkaiseksi, vaikka se olisikin ihan turhaa. Haluan vain uusia ystäviä, ei kai sillä pitäisi olla väliä onko kyseessä mies vai nainen.


Päivät ovat ajoittain hemmetin lyhyitä, enkä viitsi mennä hakemaan typyä hoidosta kesken päiväunien. Sitä paitsi kouluhommiakin on hyvä näinä hetkinä tehdä. Tosin useimmiten päädyn vain lapsuuden kotiin äitini luo jauhamaan paskaa ja juomaan kahvia. Ehtiihän ne kouluhommat tehdä vielä illasta. Tai aamulla koulussa.

Päädyn pariin otteeseen kävelemään yhtämatkaa oppituntien jälkeen samaan suuntaan shortyn kanssa. Hän asuu melko lähellä vanhempiani, joten on mukava kävellä tuo matka jonkun kanssa. Kaveri on kyllä aivan super mukava. Osaa nauraa itselleen ja hän saa minut tuntemaan itseni jotenkin todella normaaliksi ikäisekseni. Hän ei kavahda vaikka olen epänormaalin poikkeava äiti-ihminen. Kävelemme hänen ovelleen ja toivotan mukavaa loppupäivää. Suuntaan hymyssä suin vanhemmilleni, jotka asuvat reilun korttelin päässä.

Hörpin kupillisen kahvia äidin kanssa keskustellen ja suuntaan pikkuhiljaa kohti keskustaa bussipysäkille. Kävelen opiskelukaverini taloa kohti, ja minulle tulee tunne, että haluaisin kyllä ihan todella kovasti nähdä hänet vielä. Ihan vain tupakan verran. Nakkaan häntä viestillä: "Moi. Oletko kotona? Hävitin sytkärini, ja olen menossa tässä lähellä. Haluaisitko tulla tupakalle?" Todellisuudessa teen tikusta asiaa, koska oikeasti minulla on sytkäri taskussa. Onhan tämä vähän huijaamista. En vain voinut sanoa suoraan, että haluan nähdä, koska siitä seuraisi vielä ihan tarpeettomia väärinkäsityksiä.

Syksyn edetessä vietän yhden päiväunien aikaisen kahvitunnin poikkeuksellisesti hänen luonaan. Päädytään puhumaan lapsuuden perheestä, meillä molemmilla kun tuntuu olevan omat vekkimme sen suhteen. Keskustelu etenee henkeväksi. Kumpikin taitaa hieman herkistyä kaikesta paskasta puhuessa. En millään haluaisi lopettaa jutustelua, mutta minun on lähdettävä hakemaan lastani. Tuntuu, että jotain jäi pahasti kesken. En haluaisi lähteä. En halua lähteä. Mutta on pakko.

Saan häneltä myöhemmin viestin, jossa hän kiittää minua suuren ihmetyksen vallassa. Olin kuulemma saanut jonkun padon auki, jonka olemassaoloa hän ei ollut itsekään niin syvällisellä tasolla tiedostanut. Olen äärimmäisen hyvilläni että tapaamisestamme on ollut jotain apua. Haluaisin itsekin vielä jatkaa siitä, mihin sillä kerralla jäimme. Minäkin tunnun saavan näistä keskusteluista niin paljon irti. En minä tällaisista asioista voi kenenkään kanssa puhua. Vähiten puolisoni, koska hän ei tunnu ymmärtävän ollenkaan, saati ole kiinnostunut tämän tyyppisistä teemoista. Raha ja materia on se mikä häntä liikuttaa.