Trauma

Olen alkanut inhota sanaa trauma. Traumahan on alun perin tarkoittanut haavaa, fyysistä vammaa. Nykypäivänä sana liitetään lähes yksinomaan vain henkiseen puoleen, kuten itsekin valitettavan usein teen. Minun kohtaamani "traumat" eivät ole erityisen dramaattisia, mutta yhdistettynä niiden pitkäkestoisuuteen sekä omiin persoonallisiin ominaisuuksiini, lopputulos muotoutui vakavaksi. Kun jäät hieman yliherkkänä taiteilijasieluna jatkuvasti ilman tunneyhteyttä, ja kasvat ympäristössä, jossa perhedynamiikkaa kuvaa painostavuus, alkoholismi, riippuvuudet sekä painekattilamainen räjähdeherkkyys, on lopputuloksena pelkkä kaaosta.

Edellä kuvatun vyyhdin olisi kyllä varmaan saanut jollain lailla oikaistua riittävän pitkäkestoisella terapialla ja eheyttävillä, korjaavilla kokemuksilla omasta kelpaavuudesta ja kyvykkyydestä. Mutta perkele, kun niitä ei tullut. Tai hetkellisesti ehkä, mutta menin ja työnsin sen ainoan korjaavan kokemuksen ulos elämästäni, kun en nuoruuden typeryyttäni ymmärtänyt mitä minulla oli käsissäni.

Olen jälkikäteen ymmärtänyt, että tuo eheyttävän tekijän tarjoama tasapaino ja rauha oli niin kauhean vierasta itselleni, etten osannut käsitellä sitä. Tulkitsin tuolloin elämän käyneen tylsäksi ja tappavaksi, vaikka siinä kohtaa olisi ollut täydellinen paikka alkaa työstämään tuota vuosikausien kuonakertymää, jossa olisi kyllä riittänyt työmaata pitkäksi aikaa. Kusin omiin muroihini. Kuvittelin, että sen muutaman vuoden aikana olin kerryttänyt kaikki tarvittavat työkalut itselleni ja että "pärjäisin vallan mainiosti omillani, kiitoksia vain". Vittu mitä ylimielistä typeryyttä.

Edellä mainittu rauhan ja tasapainon taakka on ylisukupolvista molemmista sukuhaaroista. Toisella puolella mielenterveyden ja käyttäytymisen haasteet puskevat äidiltä tyttärelle siirtyvästä vähättelystä, katkeruudesta ja alistuneisuudesta. Toiselta puolelta sukua vahvasta riippuvuuskäyttäytymisestä ja vakavista mielenterveydenhäiriöistä. Sanoisin, että kun tällainen kombinaatio osuu yhteen ja samaan paikkaan on yhdistelmä harvinaisen perseestä. Äitiä lainatakseni "olet perinyt molemmilta vanhemmiltasi vain ne huonot puolet".

Hetkittäin yritän lohduttaa itseäni jälleen yhdestä Hesarin artikkelista kaivamallani tekstinpätkällä:

Trauma on kokemus, joka ylittää ihmisen psyykkiset ja biologiset suojamekanismit. Kun stressijärjestelmä ylikuormittuu, ketjureaktio johtaa siihen, että elimistön immuunijärjestelmä heikkenee ja ihminen sairastuu tavanomaista herkemmin. Trauma vaikuttaa myös aivoihin. Tunnesäätelyyn keskittynyt mantelitumake kasvaa liian suureksi ja herkäksi.

Jos ihminen ei saa sosiaalista ja psykologista tukea, traumatisoituminen voi johtaa posttraumaattiseen stressioireyhtymään.

"Posttraumaattinen oireyhtymä on helvetillinen tila. Ihminen koko ajan kamppailee sen kanssa, että saisi mielestään hirveät asiat. Se johtaa helposti päihdeongelmiin, koska ihminen yrittää tukahduttaa tunnemyrskyä. Muiden psyykkisten häiriöiden riski lisääntyy, ja pahimmillaan trauma luistaa ihmisen arjen totaalisesti raiteiltaan", sanoo Turun yliopiston integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson.

See! En minä ole kauhean paha, ilkeä tai itsekeskeinen luuseri. Olen vain traumatisoitunut... (liiallista herkkyyttäni, mutta silti).

 Ihmiset, joilla on henkisiä arpia, ovat usein syvempiä kuin ne, joiden elo on ollut pelkkää piknikkiä.

"Lapselle tulee herkkyys nähdä ja oivaltaa asioita", Karlsson muotoilee. Tällainen lapsi saattaa aikuisena olla poikkeuksellisen herkkä erilaisille sosiaalisille tilanteille ja sanattomalle viestinnälle, mikä voi olla iso valtti esimerkiksi työelämässä. Kääntöpuolena on se, että sama herkkyys voi altistaa ahdistukselle ja masennukselle.

Niiden ei silti väistämättä tarvitse määrittää koko ihmistä negatiivisella tavalla, Karlsson muistuttaa. Ihmiset, joilla on henkisiä arpia, ovat usein syvempiä ja monisyisempiä kuin ihmiset, joiden elämä on ollut pelkkää piknikkiä ja nuudelisalaattia.

"Sen sijaan, että tutkittaisiin negatiivisia asioita aina siltä kannalta, mitä kamaluuksia ne voivat aiheuttaa, tuotaisiin tähän mukaan toivon ilmapiiri: että negatiiviset kokemukset eivät ole maailmanloppu, ja että ne voivat tuottaa jopa positiivisia kykyjä, joita muilla ihmisillä ei ole. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että liiallinen kärsimys ei suinkaan jalosta."