Vieraissa tiloissa
Olen viimeaikoina kuunnellut paljon podcasteja ja äänikirjoja autolla ajaessani. Poimin kokeeksi Miki Liukkosen viimeiseksi jääneen tuotoksen saadakseni käsityksen mistä kaikki hehkutus nuorena nukkuneen taiteilijan kohdalla johtuu. Onko se todella oikeutettua. Huomaan ajatusteni harhailevan varsin usein kuuntelun ohessa, koska ADHD -aivoni syöttävät minulle tauotta mitä ihmeellisempiä mielikuvia kuulluista sanoista.
Teos on yhtä sekava ja poukkoileva kuin oma pääni, mutta hetkittäin sisältö kuvaa omia ajatuksiani kuin sanasta sanaan. Ja nyt jos joku kuvittelee minun vertaavan itseäni tai samaistavani itseni kirjailijaneron kanssa samaan kategoriaan, erehtyy pahasti. Tiedän, etten ole yhtä lahjakas tai taitava, samaistun todennäköisesti vain hänen epävakaaseen mielenlaatuunsa.
Maailma on aina tuntunut liialliselta. Mutta vain yksin tunnen saavani asioihin tiettyä maltillista järkevää etäisyyttä. Olen näkevinäni yhteyksiä. Kaipaan rakkautta, mutta sellaisen saaminen tuntuu mahdottomalta minulle. Niinkuin en ansaitsisi rakkautta.
Ihmisillä on tapana nähdä vain teko tai ele ja sitten arvostella tuon teon/eleen tekijää sen perusteella. En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Näen aina jotain paljon muuta. En tietenkään voi olla sataprosenttisen varma, miksi kukin tekee asian X niinkuin tekee, mutta voin aina heittää arvailuja, eivätkä arvailuni koskaan ole negatiivisia. Olen empaattinen, aivan liiankin. Kun ihmiset näkevät alkoholistin tai narkkarin, on tapana ajatella jotensakin "hyi hemmetti, mikä surkimus!" Tai jos ei aivan noin, niin ainakin nähdään vain inhottava tai ikävä tai raskas ihminen. Kun taas minä näen aina ihmisen, jolla on hyvin hyvin syvää surua ja lohduttomuutta sisällään, traumoja, tyhjyyttä tai liikaa tunteita sisällään. Näen epäonnen kertymiä, menetettyjä rakkauksia, epäoikeudenmukaisuutta, perheväkivaltaa kenties.
Minä sekä uskon, että en usko sanojen parantavaan voimaan. Joskus tuntuu, että on aivan sama mitä minä sanon tai millä tavalla. Toinen osapuoli on luultavasti tehnyt jo päätöksensä ja kaikki sanomiseni on vain ajan hukkaa. Tuolloin on turha sanoa mitään, toinen ei edes halua ymmärtää tai kuunnella. Toisaalta ihmiset tekevät virhepäätelmiä kaiken aikaa ja sanat ymmärretään väärin. tarkoitusperät sekoittuvat ja kaikki on taas yhtä kaaosta. Tässä on sanojen skitsofreeninen luonne.
Mutta minä luotan sanojen parantavaan voimaan, jos molemmat osapuolet kuuntelevat. Minä en ole ikinä ollut kylmä enkä välinpitämätön. Minä välitän niin paljon, että se vaikuttaa jo välinpitämättömyydeltä. Kärsin usein yksinäisyydestä ja uupumuksesta.
Niinkuin usein kuuntelemassani musiikissa - joku muu on sanoittanut ajatukseni minua paremmin.